Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.
Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.
Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.
Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.
Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)
torstai 19. maaliskuuta 2015
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Askel kerrallaan
Huomenna tulee täyteen kymmenen raskausviikkoa, toivottavasti. Lapsettomuus on yhtä odottamista, mutta ennen plussaa en arvannut, miten sama piinailu jatkuukin edelleen. Niin, kysehän on odotusajasta, joten olisihan se pitänyt tajuta! Ensin odoteltiin varhaisultraa paniikissa. Sen tuoma varmuus kesti noin kaksi päivää. Sen jälkeen samat pelot palasivat, ja mietin joka päivä, onkohan pikkuinen enää elossa.
Kävimme ensimmäisen kerran neuvolassa. Käynti oli mukava meille molemmille, ja saimme pari odotus- ja raskausopasta, joita olenkin jo innoissani selannut. Mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei siellä varmisteta raskautta mitenkään. Vanhemmille puhutaan tulevasta lapsesta, joka voi, anteeksi vain, olla jo olematta. Tehtyäsi positiivisen testin itse kotona saatat odottaa viikolle 12-13 ennen kuin pääset ensimmäiseen ultraan tarkistamaan, asuuko vatsassasi oikeastaan ketään. Miten naiset kestävät tämän epätietoisuuden?
Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.
Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.
Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!
Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.
Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.
Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)