Kp 1 ja vuodenvaihteen tilitys

Niinhän ne kuukautiset sitten alkoivat, uuden vuoden kunniaksi. Jostain syystä munasolu oli ilmeisesti antanut odottaa irtoamistaan hieman pidempään. Ei, tänä vuonna(kaan) en siis tullut raskaaksi. Vituttaa, itkettää, kyllästyttää. Sainko mitään muuta aikaiseksi tänä vuonna?

Menimme naimisiin, siinä toki vuoden suurin tapaus meille. Olemme nyt virallisesti kiinni toisissamme, oli hienot juhlat, rahat on nyt loppu ja minulla uusi sukunimi. Rouvana on mukavaa olla, mutta se lisää myös kyselyitä vatsan seudusta. Meidän välisen suhteemme kannalta avioliitto on tehnyt hyvää ja olemme yrittäneet panostaa yhteiseen tekemiseen. Esimerkiksi pihan yltiöpäiseen myllertämiseen hiki otsalla, kesälomamme riemuja...

Keväällä huomasin toipuneeni aika lailla työväsymyksestä. Löysin konkreettisia keinoja jaksaa kuten etätyö. Ikävä kyllä huomaan nyt tilanteen muuttuneen niin, että motivaationi on lopahtanut. En jaksaisi enää välittää. Toivottavasti tämä johtuu vain pimeydestä ja helpottuu taas valon lisääntyessä. Tosin tänä syksynä olen joutunut matkustamaan töiden vuoksi enemmän kuin koskaan, joka on nakertanut juuri saavuttamaani tasapainoa.

Omaan hyvinvointiini olen pyrkinyt panostamaan enemmän kuin ennen. Ainakin väliaikaisesti olen todella pystynyt jättämään turhat hiilarit pois edes liiemmin kaipaamatta niitä. Joulu oli poikkeus, joten nähtäväksi jää, miten vaikea retkahduksesta on nousta. Ryhdyin myös kasvissyöjäksi syksyn myötä. Alkuvuoden liikunta tähtäsi hampaat irvessä hoikkaan hääkroppaan, mutta nyt olen ollut hellempi itseäni kohtaan.

Lapsettomuuden osalta olemme tehneet paluun hedelmöityshoitoihin ja kokeneet nyt ensimmäisen inseminaation. Toisaalta painotan enenevässä määrin luonnonmukaisempaa hedelmällisyyden hoitoa. Etsin hoitojen tueksi vitamiineja, superruokia, sekä rentoutumiskeinoja kuten uutta tuttavuutta vyöhyketerapiaa. Olemme toki saaneet myös vierailla perhe-elämässä rakkaiden ystäviemme meille suoman ja kasvavan kummilapsijengimme kautta, josta olemme kovin, kovin kiitollisia.

Kaiken kaikkiaan vuoteni on ollut ihan mukava, mutta olisin valmis elämänmuutokselle. Jos lapsi ei ota tullakseen, täytyy keksiä jotain muuta, jotta meno tuntuisi mielekkäältä näiden kuukausittaisten pettymysten keskelläkin.

Entistä parempaa, oikein vauvarikasta ja plussan puolella olevaa vuotta 2015 kaikille meille omaa pikkuista niin kovasti toivoville! <3

Treffeillä

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa yli kuusi vuotta. Suhteemme alussa kävimme ulkona niin suunnitellusti kuin päähänpistostakin. Baareissa, ravintoloissa, hotelleissa. Tahti vähän  hidastui muutettuamme yhteen, mutta kaksiosta hyvien liikenneyhteyksien varrella oli yhä helppo lähteä. Sitten muutimme omakotitaloalueelle. Yhteiset suunnitelmat ovat usein tätä luokkaa: Ajetaan yhdessä lähikauppaan. Tehdään iltalenkki jätteidenlajittelupisteelle. Maataan sohvalla ja katsellaan ohjelmia digiboksilta. Haravoidaan piha. Ulkomailla emme ole vapaa-aikanamme käyneet vuosiin, lomat mökkeillemme tai kotoilemme.


Koska meitä on edelleen vain kaksi, meillä on vielä aikaa, jota voimme käyttää toisiimme. Toiseksi koska voi olla, ettei meitä koskaan tule olemaan kuin kaksi, meidän kannattaisi ylläpitää sitä hyvää, mitä meillä on yhdessä. Kolmanneksi, koska lapsettomuutemme on syönyt suhdettamme aika lailla, meidän pitää myös ruokkia yhteiseloamme hyvillä kokemuksilla. Asioita, joita olen oppinut ymmärtämään pikku hiljaa. Ja kuinka hyvää tekeekään keskittyä välillä oikein kunnolla siihen toiseen puoliskoonsa!


Varasimme pitkän punninnan jälkeen hääyöksemme hotellisviitin epäillen, jaksaisimmeko nauttia siitä yhtään. Kävikin, että meistä oli niin ihanaa viettää aikaa kahdestaan kaiken juhlinnan jälkeen, ettemme olisi malttaneet käydä nukkumaan saati sitten lähteä kotiin lainkaan. Öisten sauna- ja poreammehetkien jälkeen pitkitimme pakoretkeämme pitkälle iltapäivään nautiskellen pitkästä aamupalasta, kylpylän hemmottelusta ja päiväunista. Tuntui, kuin tosiaan eläisimme jossain omassa maailmassamme, jossa ei ole kuin me kaksi. Mahtava aloitus avioelämälle.


Häälahjaksi saimme meille tarkkaan valikoidun, runsaskätisen lahjakortin Chef & Sommelieriin. Vaikka hyvä ruoka on meille todella tärkeää, olemme käyneet Michelin-tähden ravintolassa vain kerran, suhteemme ensikuukausina. Aikominen jää aina puheen tasolle tai päättyy nuukailuun. Nyt varasimme tarkkaan pitkälle tulevaisuuteen pöydän päivälle, jolloin kummallakaan ei pitäisi olla liikaa kiireitä tai aikaista herätystä. Panimme parasta päälle ja tapasimme keskustassa baarissa, jossa tuli istuttua useasti alkuaikoina. Töissä löysin itseni jännittämästä, tuleeko hän paikalle. Alkuun puheenaiheita piti hakea. Ihan kuin olisimme olleet ensimmäisillä treffeillä! Iltahan oli lopulta mahtava, rento ja hyvänmakuinen - kuten treffimmekin joskus silloin ennen, kun niillä vielä kävimme.


Arki on arkea, ja sitä sen pitääkin olla. Upean ravintolaillallisen jälkeenkin palasimme kotiin täyttämään astianpesukoneen ja lähdimme aamulla yhdessä terveyskeskukseen hiv- ja hepatiittitesteihin. Mutta arkeaan tulee maustaa kivoilla hetkillä, ja lähteä toisinaan sen toisen kanssa treffeille. Tekee hyvää, jos edessä on jotain kutkuttavaa, mitä odottaa. Meilläkin on jo tähtäimessä ainakin yhdet vähän pidemmät yhteiset treffit: kolmen kuukauden päästä koittava häämatka (ulkomaille!), jonka voimin jaksamme tämän pimeyden vaikka päällä seisten.

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Kaksi ja puoli vuotta sitten päätimme mieheni kanssa, että lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Olin itse jo pari kuukautta aiemmin ollut valmis elämänmuutokseen, ja mieheni tuli hieman perässä. Meitä jännitti jo ensimmäisen mahdollisuuden jälkeen, tulisinko heti raskaaksi. Olimme olleet yhdessä lähes neljä vuotta. Yhtäkkiä kaikki olisi toisin, meitä olisikin kolme. Äitini oli kertonut tulleensa raskaaksi heti ensimmäisellä yrittämällä.

Joka kierrossa olin varma, että nyt tärppäsi. Tunsin kaikki raskausoireet, jotka googlesta löysin. Lopetin vähäisenkin alkoholinkäytön enkä enää syönyt vuohenjuustoa. Halusin kertoa kaikille, että nyt me olemme päättäneet perustaa perheen. Onneksi en kuuluttanut uutistani kovinkaan monelle. Lapsi ei ollut tullakseen. Jännitys siitä, että elämä muuttuisi, alkoi kääntyä pelkoon siitä, että meissä on jotain vikaa. Lapsi ei enää saanut tulla jos siltä tuntui, vaan sen oli tultava. Kyttäsin kalenteria, ja mieheni piti olla aina valmiina. Homma muuttui tekemiseksi.

Tuli syytöksiä ja itsesyytöksiä, keskusteluja siitä, oliko perheen perustaminen välttämätöntä. Miehen mielestä me olimme perhe jo kahdestaan. Niin ihanalta kuin se kuulostikin, minä halusin myös sen kolmannen. Lopulta vuoden yritys tuli täyteen, tunsin hukkuvani, ja soitin viimeisillä voimillani Graviditakseen.

Pääsimme hyvin pian ensivierailulle, ja tutkimukset aloitettiin. Lääkäri totesi jo alkuun, että mieheni pitäisi lopettaa tupakointi (mitäs minä sanoin!). Pian selvisi kuitenkin myös, että hänen tavaransa oli varsin kelpoa. Minun sisältäni sen sijaan löytyi jotain, joka oli kuin rakkolevää. Lääkäri kertoi sen kuin itsestäänselvyytenä: minulla oli PCO. En tiennyt mistä oli kyse, ja oliko se a.) tarttuvaa b.) yleistä c.) peruuttamatonta.

Onneksi vika oli minussa, sillä minä olin se, joka halusin tätä enemmän kuin mieheni. En uskalla ajatella mitä olisi käynyt, jos hän ei voisi saada lapsia. Mietin, oliko tämä elimistöni tapa kertoa minulle, ettei minusta ole äidiksi. Kuinka pitkälle omaa kehoaan vastaan voi taistella, ja pakottaa sen johonkin, jota varten se ei ole tehty? Jos saisimmekin raskauden alkuun, olisiko se kuitenkin tuomittu epäonnistumaan?

Kyse ei ollut pelkästään PCO:sta. Synnynnäinen sairauteni nosti päätään. Sain kohtauksia, jotka olivat viedä henkeni. Sain kuulla, että vikani on perinnöllistä. Surin äitini kuolemaa, väsyin töissä ja olin palaa loppuun. Silti, tai ehkä juuri siksi, päätimme jatkaa yritystä. Aloitetut hormonihoidot kuitenkin lopetettiin, jotta kehoni saisi toipua.

Päätimme mennä naimisiin. Meille lapsi olisi ollut tärkeämpi, mutta koska sitä ei kuulunut, keksimme muuta yhteistä ajateltavaa. Häävalmisteluissa meni melkein vuoden päivät. Häissämme tarjottiin vuohenjuustoa. Hääpäivänämme olimme edelleen kahden, vaikka tietysti läheistemme ympäröiminä, kummilapset kirkon käytävällä edelläni. Pappi puhui siitä, miten vaikeat ajat ovat tuoneet meitä lähemmäksi toisiamme, vahvistaneet meitä. Ystäväni luki meille seuraavan Raamatun tekstin:

Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi." Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa. (Laul 2: 10-14)

Nyt häähumu on hiljentynyt, kiitoskortit lähetetty. Haluaisimme edelleen lapsen. Häät ja Graviditas veivät kaikki ylimääräiset rahamme, joten lähetimme paperimme Naistenklinikalle. Yhteisen sukunimen alla jatkamme yritystämme, tuli mitä tuli. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta ehkä olemme jotain oppineet matkallamme. Hyväksyntää, nöyryyttä, toistemme kunnioitusta. Nauttimaan elämästämme tällaisena kuin se on.