Mummon ajatuksia lapsettomuudesta

Kahvittelen mummoni kanssa noin kerran kuussa. Hän on hyvin terävässä kunnossa oleva 79-vuotias entinen sairaanhoitaja ja kolmen lapsen äiti. Kuulumisten jälkeen keskustelu saattaa ajautua yllättävillekin alueille, ja tänään hän halusi tietää kantani tasa-arvoisesta avioliittolaista. Hän ei sinänsä ollut puolesta eikä vastaan, mutta vanhakantaisuuttaan (hänen käyttämänsä sana) oli sitä mieltä, ettei asiaa oltu ajateltu ihan loppuun saakka joka kantilta.

Yllättäen puhuimmekin lapsettomuushoidoista ja erilaisista vaihtoehdoista lasten hankintaan. Sairaanhoitajataustaansa viitaten hän kertoi nähneensä kaikenlaisia hoitoja, minkä vuoksi ei olisi ikinä suostunut itse lapsettomuushoitoihin jos ei olisi onnistunut tulemaan raskaaksi. Mummoni koki omaan kehoonsa kajoamisen erilaisin tutkimuksin ja hoidoin sekä epämiellyttäväksi, häpeälliseksi että epäluonnolliseksi. Kaikista ikävintä hänestä olisi ollut, että myös puoliso olisi joutunut mukaan samaan höykytykseen. En tiedä mikä osa tästä epämukavuudesta selittyy yleisellä (kenties hänen sukupolvelleen tyypillisellä?) häpeän ja häveliäisyyden tunteella, mutta mielenkiintoista se on ehkä juuri siksi, että hän itse on ollut kuitenkin hoitavana osapuolena monenlaisessa hoitotilanteessa.

Myös itse huomaan ehkä yllättäen asenteeni lapsettomuushoitoja kohtaan muuttuvan jatkuvasti negatiivisemmaksi. Uskon entistä enemmän, ettei meidän pitäisi hoitaa oireita, vaan itse syytä. Keho viestii oireillaan jostain, joka on pielessä. Pelkään, että lääkehoidoilla menen entistä pahemmin solmuun. Kuten mummoni, myös itse ajattelen, että jossain kulkee raja sille, miten voimme keinotekoisesti yrittää huijata luontoa, ja milloin on parasta vain antaa periksi. Minusta alkaa tuntua, että omalla kohdallani rajavyöhyke on tulossa lähemmäksi ja lähemmäksi. Ehkä luonto on päättänyt, ettei lapsen ole hyvä kasvaa sisälläni.

Samaa mieltä mummon kanssa olimme siittiöiden ja munasolujen luovutuksen kyseenalaisuudesta, vaikkakin ehkä eri perustein. Itse en voisi kuvitella raskautta, jossa biologisesti puolet lapsesta olisi jonkun muun kuin meidän. Se ainakin on oman rajani ulkopuolella lapsettomuushoidoissa. Ymmärrän toki, miksi jotkut tähän päätyvät, mutta minulle ajatus on jostain syystä luonnoton - ikään kuin toinen meistä olisi käynyt vieraissa. Mieluummin ottaisin lapsen, joka tasapuolisesti ei ole biologisesti kummankaan meistä. Mummoni ajatukset asiasta tosin menivät niin pitkälle, että hän pelkäsi luovutetuilla sukusoluilla syntyneiden, tietämättään puolisisaruksia olevien päätyvän keskenään yhteen. Itse en ehkä kuitenkaan näe tätä Suomessa kovin todennäköisenä ongelmana, ja onneksi nykyään lapsella on oikeus aikuisena saada tiedot luovuttajastaan.

Mummoni kertoi ehkä yllättäenkin epäröimättä, että olisi valinnut ehdottomasti adoption, jos ei olisi tullut raskaaksi. Hänen mielestään olisi ollut itsestään selvää kasvattaa siinä tapauksessa jonkun toisen lapsi omanaan. Ajatus tuntuu jopa maatamullistavalta tullessaan ihmisen suusta, jonka maailmassa ottolapset ovat ymmärtääkseni olleet aina jonkin sortin kummajaisia tai tabuja. Kiinnostavaa on myös, että äitini on aikanaan sanonut aivan samaa. Miten adoptio olisi ollut heille niin helppo ratkaisu? Oma suhteeni adoptioon kun ei ole yhtään niin selkeä. Johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että minulle luonnollinen raskaus ei ole ollut helppoa kuten edeltäjilleni? He eivät ole todellisuudessa joutuneet valitsemaan. Miksi minusta tuntuu todella vaikealta luopua toiveestani kokea luonnollinen raskaus? En pelkää, ettenkö kiintyisi lapseen, joka ei ole biologisesti minun. Olen varma, että tulisin rakastamaan adoptiolastamme. Mutta jotenkin koen, että osa naiseudestani tai äitiydestäni puuttuu, jos en saa itse kantaa lasta sisälläni. Onko se itsekästä?

En ole kertonut mummolleni lapsettomuudestamme. Siksi olikin jännittävää jakaa ajatuksia aiheesta hänen kanssaan. Ehkä olisin halunnut mennä jopa henkilökohtaisemmalle tasolle. Luulen kuitenkin, että kaikessa terävyydessään hän aistii asian olevan jollain tapaa ajankohtainen. Ehkä hän on jopa odottanut tilaisuutta ottaa asia esille. Ainakin tiedän nyt vastoin oletustani, ettei hän odota itsestäänselvyytenä lapsenlapsenlapsia, jotka olisivat samaa verta. Milloinkohan minäkin hyväksyn saman?