Myötä- ja vastoinkäymisissä

Kaksi ja puoli vuotta sitten päätimme mieheni kanssa, että lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Olin itse jo pari kuukautta aiemmin ollut valmis elämänmuutokseen, ja mieheni tuli hieman perässä. Meitä jännitti jo ensimmäisen mahdollisuuden jälkeen, tulisinko heti raskaaksi. Olimme olleet yhdessä lähes neljä vuotta. Yhtäkkiä kaikki olisi toisin, meitä olisikin kolme. Äitini oli kertonut tulleensa raskaaksi heti ensimmäisellä yrittämällä.

Joka kierrossa olin varma, että nyt tärppäsi. Tunsin kaikki raskausoireet, jotka googlesta löysin. Lopetin vähäisenkin alkoholinkäytön enkä enää syönyt vuohenjuustoa. Halusin kertoa kaikille, että nyt me olemme päättäneet perustaa perheen. Onneksi en kuuluttanut uutistani kovinkaan monelle. Lapsi ei ollut tullakseen. Jännitys siitä, että elämä muuttuisi, alkoi kääntyä pelkoon siitä, että meissä on jotain vikaa. Lapsi ei enää saanut tulla jos siltä tuntui, vaan sen oli tultava. Kyttäsin kalenteria, ja mieheni piti olla aina valmiina. Homma muuttui tekemiseksi.

Tuli syytöksiä ja itsesyytöksiä, keskusteluja siitä, oliko perheen perustaminen välttämätöntä. Miehen mielestä me olimme perhe jo kahdestaan. Niin ihanalta kuin se kuulostikin, minä halusin myös sen kolmannen. Lopulta vuoden yritys tuli täyteen, tunsin hukkuvani, ja soitin viimeisillä voimillani Graviditakseen.

Pääsimme hyvin pian ensivierailulle, ja tutkimukset aloitettiin. Lääkäri totesi jo alkuun, että mieheni pitäisi lopettaa tupakointi (mitäs minä sanoin!). Pian selvisi kuitenkin myös, että hänen tavaransa oli varsin kelpoa. Minun sisältäni sen sijaan löytyi jotain, joka oli kuin rakkolevää. Lääkäri kertoi sen kuin itsestäänselvyytenä: minulla oli PCO. En tiennyt mistä oli kyse, ja oliko se a.) tarttuvaa b.) yleistä c.) peruuttamatonta.

Onneksi vika oli minussa, sillä minä olin se, joka halusin tätä enemmän kuin mieheni. En uskalla ajatella mitä olisi käynyt, jos hän ei voisi saada lapsia. Mietin, oliko tämä elimistöni tapa kertoa minulle, ettei minusta ole äidiksi. Kuinka pitkälle omaa kehoaan vastaan voi taistella, ja pakottaa sen johonkin, jota varten se ei ole tehty? Jos saisimmekin raskauden alkuun, olisiko se kuitenkin tuomittu epäonnistumaan?

Kyse ei ollut pelkästään PCO:sta. Synnynnäinen sairauteni nosti päätään. Sain kohtauksia, jotka olivat viedä henkeni. Sain kuulla, että vikani on perinnöllistä. Surin äitini kuolemaa, väsyin töissä ja olin palaa loppuun. Silti, tai ehkä juuri siksi, päätimme jatkaa yritystä. Aloitetut hormonihoidot kuitenkin lopetettiin, jotta kehoni saisi toipua.

Päätimme mennä naimisiin. Meille lapsi olisi ollut tärkeämpi, mutta koska sitä ei kuulunut, keksimme muuta yhteistä ajateltavaa. Häävalmisteluissa meni melkein vuoden päivät. Häissämme tarjottiin vuohenjuustoa. Hääpäivänämme olimme edelleen kahden, vaikka tietysti läheistemme ympäröiminä, kummilapset kirkon käytävällä edelläni. Pappi puhui siitä, miten vaikeat ajat ovat tuoneet meitä lähemmäksi toisiamme, vahvistaneet meitä. Ystäväni luki meille seuraavan Raamatun tekstin:

Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi." Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa. (Laul 2: 10-14)

Nyt häähumu on hiljentynyt, kiitoskortit lähetetty. Haluaisimme edelleen lapsen. Häät ja Graviditas veivät kaikki ylimääräiset rahamme, joten lähetimme paperimme Naistenklinikalle. Yhteisen sukunimen alla jatkamme yritystämme, tuli mitä tuli. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta ehkä olemme jotain oppineet matkallamme. Hyväksyntää, nöyryyttä, toistemme kunnioitusta. Nauttimaan elämästämme tällaisena kuin se on.