Kuin pieni poni

Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.


Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.


Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.


Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.


Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)

Askel kerrallaan

Huomenna tulee täyteen kymmenen raskausviikkoa, toivottavasti. Lapsettomuus on yhtä odottamista, mutta ennen plussaa en arvannut, miten sama piinailu jatkuukin edelleen. Niin, kysehän on odotusajasta, joten olisihan se pitänyt tajuta! Ensin odoteltiin varhaisultraa paniikissa. Sen tuoma varmuus kesti noin kaksi päivää. Sen jälkeen samat pelot palasivat, ja mietin joka päivä, onkohan pikkuinen enää elossa.

 

Kävimme ensimmäisen kerran neuvolassa. Käynti oli mukava meille molemmille, ja saimme pari odotus- ja raskausopasta, joita olenkin jo innoissani selannut. Mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei siellä varmisteta raskautta mitenkään. Vanhemmille puhutaan tulevasta lapsesta, joka voi, anteeksi vain, olla jo olematta. Tehtyäsi positiivisen testin itse kotona saatat odottaa viikolle 12-13 ennen kuin pääset ensimmäiseen ultraan tarkistamaan, asuuko vatsassasi oikeastaan ketään. Miten naiset kestävät tämän epätietoisuuden?

Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.

Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.

Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!

3+ ajatuksia

Pitkästä aikaa ajattelin jaksaa kertoa hiukan kuulumisia. Olen hiljalleen toipunut flunssasta, palannut ensin töihin etänä ja lopulta ihan paikan päällekin. Kun flunssan oireet ovat alkaneet helpottaa, on raskauspahoinvointi nostanut päätään. Olo ei ole niin kamala kuin olisin ajatellut, mutta etova olo saattaa jatkua tunteja niin aamulla kuin illallakin. Inhottavinta on, että tunnen nälkää, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Yritän kuitenkin nauttia, koska tätä olotilaa olen vuosia tavoitellut (mieskin muistuttaa iloitsemaan jokaisesta äklötyksestä, heh, helppohan se on sanoa!).

En mahda mitään sille, että olen silti yhä hiukan epäileväinen sen suhteen, onko tämä onni mahdollista. Kyseessähän voi olla tuulimuna, joka aiheuttaa raskausoireet vaikkei mitään lasta sisälläni kasvakaan. Tai miten usea raskaus meneekään kesken, ihan yhtäkkiä. PCO ymmärtääkseni vielä hiukan lisää keskenmenon mahdollisuutta, samoin kuin perussairauteeni syömäni lääkkeet (aiheesta myöhemmin). Miksi siis meillä olisi sellainen tuuri, että kaikki menisi hyvin? Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että meillä useasti asiat menevät juuri vaikeimman kautta.

Olen rauhoittanut mieltäni uusimalla raskaustestejä. Torstaiaamuna sain Clearbluen viikkonäyttöön tuloksen 3+, joka toki piristi sillä raskaushormonin määrä on kasvanut odotetusti. Viikonlopun jälkeen raskausviikkoja pitäisi olla täynnä kuusi. Vielä yksi testi on säästetty tulevalle viikolle, jotta selviäisin torstaiaamuun. Silloin nimittäin koittaa kauan odotettu varhaisultra, ja saamme vihdoin toivottavasti kuulla, että kaikki on kunnossa. Voi kuinka pelkään ja odotankaan tuota päivää...

Olemme kertoneet raskaudesta jo vanhemmillemme, siskolleni sekä parhaalle ystävälle, joka on ollut tukenani koko lapsettomuuden ajan. On ollut uskomatonta kertoa tällainen iloinen uutinen, ja vastaanottokin on ollut mieletöntä. Itkua ja iloa ja ihania onnitteluja. Vaikka kaikki menisi pieleen, olen mieluummin ensin jakanut tämän riemun läheisille, kuin kertoisin heille pelkästä menetyksestä tai salaisin tämän kaiken myllerryksen. Toisaalta tekisi mieli jo huutaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta enempää en uskalla uutista toitottaa ennen kuin olemme käyneet ultrassa varmistamassa asian.

Aiemmin täällä blogissa kerroinkin, etten ole uskaltanut tehdä mitään vauvahankintoja näiden vuosien aikana. Vuosia sitten sain kuitenkin anopiltani nämä pikkuiset sukat, jotka olen nyt kaivanut laatikosta ja ripustanut meitä muistuttamaan. Kävin mökillä myös läpi äitini talteen laittamia lapsuudenaikaisia tavaroitamme, ja sieltä löytyy muutamia rakkaita leluja ja vaatteita. En olekaan siis ihan tyhjin käsin! Mitään en tosin vielä raaskinut ottaa mukaani tässä vaiheessa. Mutta ihana tietää, että jos kaikki menee hyvin, voin ottaa käyttöön jotain pientä, joka tuo muistoja omasta lapsuudestani.

Ihana enkeli vierellä käy

Kummipoikamme sai eilen hienon nimen. Jaksoin pidellä rauhallisena uinuvaa päivänsankaria koko toimituksen ajan ja sen jälkeenkin. Miten ihanalta tuntuukaan tuudittaa kitisevä pienokainen uneen. Minä tein sen! Minä pidän sinusta huolta, haluan olla lähelläsi. Sait ylpeät isovanhemmat, rakastavan tädin sekä neljä kummia tueksesi elämän seikkailuun. Vuosi sitten kukaan ei olisi osannut arvata tätä päivää, mutta elämä on ihmeellistä, kuten on kummipoikammekin.

Juhlassa oli herkkä ja lämmin tunnelma. Jokainen vieras sai lausua pojalle onnentoivotuksensa. Sukulaislapset lauloivat riipaisevan kirkkaasti Maan korvessa kulkevi, eikä kyyneliltä voinut välttyä. Sama laulu soi äitini hautajaisissa. Tämä on elämän kaari.

Päivä oli täynnä hymyä ja ihastusta. Vasta kotona se päättyi itkuun, kun Iholla-sarjan Yrjänä vaimoineen kertoi peloistaan ja epäuskon tunteistaan vihdoin alkanutta raskautta kohtaan. Hyvin he kiteyttivät: jos ei ole toivoa, ei ole enää pelkoakaan. Minä toivon ja pelkään yhä.