Jälleen yksi joulu

Jälleen yksi joulu, kun meitä on vain kaksi. Kolmas joulu, kun toteamme taas, että ehkä jo ensi jouluna. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan meillä on pieni käärö, jolle isovanhemmat kilvan ostavat potkupukuja. Tai ehkä ensi jouluna minulla on edes valtava vatsa, johon voin laittaa rusetin ympärille kuin lahjapakettiin. Ehkä, tai sitten ei.


Olemme saaneet tänä jouluna kolme korttia, joissa viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet vauvat on puettu tontuiksi. Yhden syysvauvan jalanjälki koristi neljättä joulukorttia. Paria vauvaa odotellaan syntyviksi ihan näinä hetkinä. Joulun ihmeitä.


Kaikki kummilapsemme ovat käyneet tervehtimässä vielä näin joulun alla. Vähän isommat odottavat niin jännittyneinä joulupukkia, etteivät enää osaa kuin kiemurrella. Pienemmät taas eivät vielä edes tiedä mistä on kyse, mutta ehkä he saavat maistaa pian elämänsä ensimmäisen kerran riisipuuroa.


Vuoden viimeisessä vyöhyketerapiassani taustalla soi Suvi Teräsniskan joululevy. En voinut pidätellä kyyneleitäni kuullessani kappaleen Taivas sylissäni:


Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saan.


Kaikesta tästä sisälläni vellovasta haikeudesta huolimatta haluan toivottaa kaikille kaltaisilleni oikein rauhallista ja sydämellistä joulua! Ehkä meidän vuoromme on jo ensi jouluna. Ehkä silloin mekin kannamme helmassamme palaa taivaasta.

Lastenliikkeessä kuin varkain

Kirjoitan tätä Varsovassa työmatkalla. Hotellimme vieressä on valtava ostoskeskus, jossa ehdimme pyörähtämään pikaisesti ennen sulkemista. Muut vilahtivat muotiliikkeisiin, minä seurasin seurueemme ainoaa pikkulasten äitiä lelukauppoihin. Smyk (Caty dla matych!), mikä ihana iso kauppa täynnä suloisia lastenvaatteita ja lukemattomia leluja! Miksei Suomessa ole tällaista?


Olen huomannut, että ajaudun usein vastaavaan seuraan. Lapsellisten pitää viedä kotiin tuliaisia, minulla taas on neljä kummilasta, joille voin selittää katselevani syntymäpäivä-, kaste- tai joululahjoja. Saan jälleen kuvitella kuuluvani hetken siihen maailmaan, kuin kuka tahansa tuore tai tuleva äiti vauvantarvikeostoksilla, herättämättä sen kummempaa ihmetystä. Ainakin luulen niin. Tietysti voi olla, että jossain vaiheessa joku alkaa kysellä, kun en Noa Noassa koskaan katso vaatteita itselleni, vaan plärään vain pieniä vauvannuttuja.


Joskus mietin, miksen ostaisi itselleni jotain ihanaa vauvatavaraa tulevaisuuden varalle. Tiedän, että monet hamstraavat löytöjä varastoon. Ehkä uskoni ei ole enää kuitenkaan kovin vahva, koska en pysty siihen. Sattuisi liikaa ajatella, että kaapissa odottaa kaikkea sitä ihanaa, mitä en ehkä koskaan saa käyttää. Potkupukuja, joita kukaan ei saa päälleen. Unileluja, joiden kanssa kukaan ei tule nukkumaan. Ei, minun on helpompi ajatella jo valmiiksi, etteivät ne ole minua varten. Ja toivoa, että saajalleen ne merkitsisivät edes hiukan siitä, mitä ne voisivat merkitä minulle.


Kerran olin lähellä sortua. Mummoni oli neulonut ajankuluksi maailman sievimpiä vauvanmyssyjä sekä unelmien rosanpunaisen neuletakin. Neule oli kolmevuotiaan kokoa. Minulla ei ole kolmevuotiasta kummityttöä. Kummityttöni on juuri syntynyt. Voisinko ottaa talteen neuletakin, jolle ei olisi käyttäjää kolmeen vuoteen? Neule oli menossa lahjoituksena seurakunnalle. Kurkkua kuristi kun kuvittelin hetken saavani jonain päivänä tyttölapsen, eikä mummoni olisi enää silloin neulomassa täydellisiä neulepaitoja. Sitten ajattelin sitä köyhää lasta, jonka talvea lämmittämään tuo kaunis neuletakki voisi päätyä jo hyvinkin pian. Jätin neuleen ottamatta. Harmittaa vieläkin.


Näin juuri tuoreen potretin kummitytöstäni. Hänellä oli yllään antamani potkupuku. Se, jota lentokentällä tarkkaan valitsin. Eiköhän ystäväni ole tiennyt aika täsmälleen, mitä sen valitseminen on minulle merkinnyt. Toivottavasti se köyhä lapsi jossain myös rakastaa paitaansa. Siinä oli niin kauniit napitkin.

Kummeuden onnea

Viikonloppuna kävimme ystäväpariskunnan luona tutustumassa kahden viikon ikäiseen tulokkaaseen. Kyllä, ympärillämme kaikki tuntuvat lisääntyvän paitsi me. Muistan, kuinka puhuimme ajoittavamme yrityksemme niin, että olisimme samaan aikaan raskaana. Nyt heillä on jo kaksi lasta, minä en ole kertaakaan nähnyt kahta viivaa. Heidänkään onnensa ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, enkä itse voi kuvitellakaan sitä viiltävää surua, kun raskaus alkaa kerta kerran jälkeen päättyäkseen aina tuntemattomasta syystä. Valitsisinko mieluummin toistuvat keskenmenot vai sen, ettei raskaus koskaan edes ala?  Edellinen salakavalasti antaa toivoa, ja rikkoo sitten kaiken kauniin, jättäen vain syvät haavat ja entistä suuremman pelon.

Mutta onnellisempiin asioihin. Tämä perhe jos mikä antaa minulle voimaa. Heidän kolmivuotiaansa on kummipoikani, ja nyt meistä molemmista tulee myös vastasyntyneen pienen prinsessan kummeja. Tässä perheessä kummina saan todellakin olla osana lasten elämää niin paljon kuin haluan. On ihanaa päästä heidän maailmaansa ja tulla heille merkitykselliseksi ihmiseksi. Tälläkin kertaa meitä oli odotettu hartaasti, ja vipinää, riemua ja villejä leikkejä riitti. Pikkuneiti oli sylissäni lähes koko ajan ja kummitätitulokas pääsi myös vaihtamaan ensimmäisen vaipan. Ystävilläni en katsele jotain, jota en tule koskaan saamaan, vaan olen osa sitä. Vauvan tiukka katse silmiini, käsi sormeni ympärillä. Kummipojan suukko ja huutokutsu leikkimään. Emme voi kuin olla äärimmäisen kiitollisia ja onnellisia rakkaista ystävistämme, jotka jakavat tämän ilon meille.