Vielä onnellisempi

Tämän blogin oli tarkoitus palvella purkautumiskanavana sekä vertaistuen lähteenä lapsettomuudessa. Siksi blogini hiljentyikin viime keväällä kun meille vihdoin suotiin raskauden onni. Toki olisin voinut jatkaa tätä raskausblogina ja ehkäpä sen jälkeen kuvata vauva-arkea, mutta itselläni ei ole ollut siihen tarvetta. Koska kuitenkin tein aika pikaisen katoamistempun, halusin tulla vielä kerran päivittämään hiukan tilannettani, koska tiedän että se joitain kohtalotovereita voi kiinnostaa. Inhottavinta on, kun tarinan lopetus jää arvailujen varaan. Onpa ollut myös ihana lukea täältä miten moni seuraamistani kohtalotovereista on raskautunut tällä välin! :)

Meidän tarinamme loppu oli onnellinen. Olen nyt viisikuukautisen ihanan poikavauvan äiti. Olen siinä elämänvaiheessa, johon vuosia halusin, mutta johon en enää kovin tosissani uskonut koskaan yltäväni. Vieläkin pysähdyn usein pohtimaan sitä, mitä elämämme olikaan reilu vuosi sitten, ja epäilen näkeväni unta.

Raskaus sujui uskomattoman hyvin, paljon paremmin kuin uskalsin koskaan toivoa. Perussairauteni ei oireillut käytännössä mitenkään ja varsinaiset raskausoireetkin pysyivät hyvin maltillisina. Puolivälistä lähtien minulla oli kivuttomia ennakoivia supistuksia, joiden vuoksi olin pariin otteeseen lyhyellä sairauslomalla ja loppuvaiheessa selkä alkoi kramppailla, mutta jatkoin töissä äitiysloman alkuun saakka. Kaksi viimeistä kolmannesta uskalsin jo nauttiakin aika hyvillä mielin odotuksesta ja kasvavasta masusta. Pikkuisemme kasvua tosin seurattiin tarkemmin sillä sen todettiin olevan hiukan hidasta, mutta kuitenkin nousevan omaa käyräänsä.

Lääkärit päätyivät lopulta siihen, että meille molemmille turvallisin synnytystapa olisi sektio pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Pelkäsin operaatiota etukäteen, mutta kaikki meni kuten oli suunniteltu, ja pienenpieni täydellinen poikamme syntyi tähän maailmaan syyskuun lopussa. Sairaalassa vietimme lopulta viisi päivää, jotta sokeriarvot paranivat ja paino lähti nousuun. Toivuin leikkauksesta todella nopeasti ja vauva-arkemme pääsi alkamaan.

Äitiyden alku ei kuitenkaan ollut satumaisen helppoa, vaan piti sisällään paljon pelkoja, huolta ja epäonnistumisen tunteitakin. En tiedä, onko tämä yleisempää lapsettomuutta poteneilla, mutta voisin hyvin kuvitella niin. Oli vaikea hyväksyä, etten kaiken tämän toivomisen ja odottamisen jälkeen ollutkaan valmis ja täydellinen äiti. Imetys ei ollutkaan niin helppoa, kuin olin kuvitellut, vaikka toimin juuri, kuten perhevalmennuksessa oli neuvottu. Pienipainoisena syntynyt poika ei kasvanut mahan ulkopuolellakaan odotetusti, vaikka lähestulkoon asui rinnalla. Täydellinen vauvamme ei suostunutkaan nukkumaan vaikka vastasyntyneet eivät muuta teekään. Ja hän oli niin kovin itkuinen, vaikka nythän kaiken piti olla niin hyvin. Jokaisella oli oma mielipiteensä siitä, miten vauvaa pitäisi hoitaa, ja tuore äiti, joka halusi vain tehdä kaiken juuri oikein, oli (ja usein edelleenkin on) aivan hukassa näiden hyvää tarkoittavien ohjeiden keskellä.

Kuitenkin kaikesta on selvitty. Yhtäkkiä meillä asuu aurinkoinen viisikuukautinen ihanuus, jonka äitiyttä osaan koko ajan paremmin. En täydellisesti, mutta tarpeeksi hyvin. Pikku herramme jakelee maailman suloisinta hymyään pitkin päivää ja keskustelee kanssamme paljon. Hän viihtyy vihdoin mahallaankin oikein jäntevästi, tarttuu leluihin ja äidin tukkaan tiukasti, työntää kaiken tarjolla olevan suuhunsa ja tutkii varpaitaan ja peilikuvaansa. Hän nukkuu yönsä hyvin ja sen lisäksi nukahtaa nykyään päivisinkin helposti. Maistelee jo soseina useampia makuja, haluaa pitää itse lusikkaa ja alkaa pian sormiruokailemaan. Kasvaakin ihan hienosti, vaikkakin käyrien alapuolella.

Viime jouluna pääsimme lähettämään kaikille läheisille ne joulukortit, joissa irvistelee meidän oma tonttupoikamme. Olen saanut pukea poikani vaunu-unille mummoni neulomiin villavaatteisiin. En voi muuta sanoa, kuin että olen hyvin, hyvin onnellinen. Toivon niin kovasti, että jokainen lapsettomuuden kanssa kamppaileva jaksaa uskoa ja toivoa, ja lopulta saavuttaa haaveensa. Elämä osaa yllättää. Pelkkää hyvää, vauvantuoksuista tulevaisuuttta ja keväistä auringonpaistetta kaikille teille! <3

Vihdoin onnellinen

Meillä on meneillään jo neljästoista raskausviikko, ensimmäinen kolmannes alkaa siis olla takana. En tiedä, uskoinko enää pitkään aikaan tosissani että voisin olla tässä tilanteessa. Mutta nyt olen vihdoin tässä, olen onnellinen, ja uskallan nauttia raskaudestani.

Huolet hälvenivät varhaisraskauden ultraääniseulonnassa, jossa pääsimme miehen kanssa yhdessä näkemään täydellisen vauvamme. Tilanne oli uskomaton ja liikuttava, molemmilla kyyneleet silmissä. Tosiaan, ruudulla ei enää näkynyt katkarapua, vaan aivan vauvan näköinen ihana pieni ihmisenalku. Sillä oli kauniin muotoinen pää ja pieni nenä. Se potki jaloillaan, heilutteli käsiään ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Kätilöllä oli kova työ yrittää ottaa mittoja ja kuvia aktiivisesta pienokaisestamme! Hänen mukaansa vauvat eivät voi koskaan liikkua liikaa, ja olimmekin kovin ylpeitä pienestä reippaasta ihanuudestamme.

Kätilö oli aivan ihana, todella sydämellinen ja jaksoi selostaa meille juuri kaiken sen, mitä helpottuneina tulevina vanhempina halusimme kuulla. Kiirettä ei ollut, vaan saimme ihastella pikkuista pitkään joka suunnasta. Sekä tietysti muutaman kuvan kotiin varjeltavaksi. Pituutta pienokaisella oli 63 mm ja se vastasikin kooltaan vanhempaa kuin mitä olin varhaisultran mukaan laskeskellut, joten hyppäsimme päivissä harppauksen eteenpäin. Ilmeisesti katkarapumme oli ollut silloin hiukan vinossa. :) Laskettu aika on jo tasan kuuden kuukauden päästä! Tosin se on viimeisistä kuukautisista laskettu, kätilö ei lähtenyt sitä siirtämään koska eroa sikiön kokoon oli vain muutama päivä. Saimme jo myös postissa Downin syndrooman seulontakokeen tulokset, jotka olivat normaalit.

Tuon ultraäänen jälkeen asenteeni on muuttunut täysin. Iloitsen joka päivä raskaudestani enkä suostu enää murehtimaan. Ihailen päivittäin vatsaani, jossa alkaa jo näkyä pientä pyöristymistä. Kriittisin aika on ohi, todennäköisyydet ovat nyt puolellamme, ja haluan uskoa että kaikki menee hyvin. Olemmekin nyt pääsiäisen aikaan jakaneet uutistamme lähipiirissä laajemmalle, ja se on aina yhtä ihanaa. Nyt meillä on monta innokasta mukanaodottajaa. Mummokin alkoi suunnittelemaan pikkuiselle neulevaatteita, joten pelkoni siitä, ettei lapseni saisi ikinä pukeutua mummon tekemiin vaatteisiin taitaa jäädä toteutumatta. :)

Ehkä osa pahoinvoinnistani on ollut myös henkistä, sillä ultran jälkeen paha olo on hellittänyt. Se jos mikä lisää vielä iloani! Sen myötä olen myös alkanut liikkumaan enemmän: tehnyt kävelylenkkejä, raskausajan jumppia sekä aloittanut kevään pihatyöt. Ensimmäiset kirkkaissa väreissä loistavat sipulikukat ja mullan tuoksu, voi mitä tunteita se aina herättääkään.

Kevät etenee ja kevään kasvun ihmeitä seuratessani kasvatan myös sisälläni pientä ihanaa ihmettä. Itkettää ilosta joka kerta kun ajattelenkin, miten onnellinen saan olla! Toivon niin sydämeni pohjasta tätä samaa onnea kaikille sitä odottaville. Ja voimia jaksaa, kunnes se on totta.

Kuin pieni poni

Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.


Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.


Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.


Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.


Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)

Katkarapu ja syke

Tänään se koitti: varhaisultra! Voitte kuvitella miten minua jännitti odotushuoneessa. Mies ei päässytkään mukaan vaan joutui töihin sairastapauksen vuoksi. Kello kävi, eikä minua kutsuttu sisään. Muut parit ja yksinäiset naiset yksi toisensa jälkeen kuulivat nimensä ja jättivät minut. Tuijottelin seiniä ja näpyttelin miehelle viestejä: ei vieläkään...

Lähes tunnin myöhässä lääkäri vihdoin tuli. Tarttui käteen ja kysyi sydämellisesti miten olen voinut. Huoneessa sisällä totesi, että tiedän miten sinua jännittää, joten katsotaan heti miltä siellä näyttää. Lupasi sanoa heti, kun jotain näkyy.

Pian lääkäri kosketti jalkaani ja totesi: "Täällä on kaikki hyvin, onneksi olkoon!". Samalla kun purskahdin itkuun toi hoitaja jo nenäliinaa ja onnitteli myös. Minulle esiteltiin sisälläni kasvava katkarapu ja sain nähdä, miten se värisi sydämenlyöntien tahdissa. Epätodellista. Sain kuvan pikkuisestamme, äitiyskortin sekä vielä useita onnitteluja. Minä olen äiti!

Katkaravun koko vastasi viikkoja 6+3, eli pari päivää vähemmän kuin olin itse arvioinut. Ottaen huomioon häämatkan aiheuttaman ajantajun katoamisen, en huolehdi siitä. Ilmeisesti ovulaatio on vain ollut vielä hiukan myöhemmin kuin arvelin.

Käynti oli todella ihana, ja nyt on ehdottomasti helpottunut olo. Tähän asti ainakin olen onnistunut kasvattamaan tuota pientä sykkivää olentoa. Nyt teen kaiken minkä itse voin, että pikkainen myös jatkaa kasvuaan. Minun käsissänihän asia ei ole, mutta ollaan toiveikkaita. <3