Aallonharjalta pohjalle

Olipahan viisiminuuttinen Facebookissa.

Ensimmäisenä uutisena saan iloita, että viisi vuotta lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni on vihdoin pakertanut kauniin vauvan maailmaan. Voi miten onnellinen olenkaan heidän puolestaan! Tätä uutista oli odotettu. Vihdoin ystäväni uskaltaa todeta, ettei kyse ollut unesta, vaan heilläkin tosiaan on ikioma vauva. Tällaiset uutiset tuovat hymyn huulille ja antavat aina toivoa meille muillekin. Ihailen punertavan vastasyntyneen kuvaa ja naputtelen sydämelliset onnittelut koko perheelle.

Seuraavana uutisena näkyykin, että hyvän nuoruudenkaverini pienokainen on tänään saanut nimen. Pikku poikanen vetää kuvissa unia tyytyväisenä, vaikka ympärillä on isot juhlat. Tästä tykkään.

Ei mene kuin hetki, kun saan yksityisviestin todella tärkeältä ystävältä, joka varmistaa olemmeko palanneet kotiin. Asumme eri kaupungeissa ja hän kyseli ennen lomaa milloin ehtisimme nähdä. Arvelin siitä hänellä olevan jotain kerrottavaa - ehkä hän olisi jo raskaana? Käy ilmi, että olen ollut oikeassa. Mutta ikävä kyllä en pääse enää onnittelemaan häntä, sillä raskaus on mennyt juuri kesken. Hän on valvonut yön sairaalassa ja ollut kaksi kertaa kaavittavana. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntuu. En voi kuin lähettää halauksia ja paljon voimia. Olo on surullinen, voimaton ja toivoton. Tämä on niin väärin.

Niinhän se on - maailma antaa ja ottaa. Ja kun joku toinen on onnensa aallonharjalla, toinen jossain toisaalla painuu juuri syvimpiin vesiin. Täytyy vain toivoa, että seuraava aalto nostaa taas ylös.