Kp 1 ja vuodenvaihteen tilitys

Niinhän ne kuukautiset sitten alkoivat, uuden vuoden kunniaksi. Jostain syystä munasolu oli ilmeisesti antanut odottaa irtoamistaan hieman pidempään. Ei, tänä vuonna(kaan) en siis tullut raskaaksi. Vituttaa, itkettää, kyllästyttää. Sainko mitään muuta aikaiseksi tänä vuonna?

Menimme naimisiin, siinä toki vuoden suurin tapaus meille. Olemme nyt virallisesti kiinni toisissamme, oli hienot juhlat, rahat on nyt loppu ja minulla uusi sukunimi. Rouvana on mukavaa olla, mutta se lisää myös kyselyitä vatsan seudusta. Meidän välisen suhteemme kannalta avioliitto on tehnyt hyvää ja olemme yrittäneet panostaa yhteiseen tekemiseen. Esimerkiksi pihan yltiöpäiseen myllertämiseen hiki otsalla, kesälomamme riemuja...

Keväällä huomasin toipuneeni aika lailla työväsymyksestä. Löysin konkreettisia keinoja jaksaa kuten etätyö. Ikävä kyllä huomaan nyt tilanteen muuttuneen niin, että motivaationi on lopahtanut. En jaksaisi enää välittää. Toivottavasti tämä johtuu vain pimeydestä ja helpottuu taas valon lisääntyessä. Tosin tänä syksynä olen joutunut matkustamaan töiden vuoksi enemmän kuin koskaan, joka on nakertanut juuri saavuttamaani tasapainoa.

Omaan hyvinvointiini olen pyrkinyt panostamaan enemmän kuin ennen. Ainakin väliaikaisesti olen todella pystynyt jättämään turhat hiilarit pois edes liiemmin kaipaamatta niitä. Joulu oli poikkeus, joten nähtäväksi jää, miten vaikea retkahduksesta on nousta. Ryhdyin myös kasvissyöjäksi syksyn myötä. Alkuvuoden liikunta tähtäsi hampaat irvessä hoikkaan hääkroppaan, mutta nyt olen ollut hellempi itseäni kohtaan.

Lapsettomuuden osalta olemme tehneet paluun hedelmöityshoitoihin ja kokeneet nyt ensimmäisen inseminaation. Toisaalta painotan enenevässä määrin luonnonmukaisempaa hedelmällisyyden hoitoa. Etsin hoitojen tueksi vitamiineja, superruokia, sekä rentoutumiskeinoja kuten uutta tuttavuutta vyöhyketerapiaa. Olemme toki saaneet myös vierailla perhe-elämässä rakkaiden ystäviemme meille suoman ja kasvavan kummilapsijengimme kautta, josta olemme kovin, kovin kiitollisia.

Kaiken kaikkiaan vuoteni on ollut ihan mukava, mutta olisin valmis elämänmuutokselle. Jos lapsi ei ota tullakseen, täytyy keksiä jotain muuta, jotta meno tuntuisi mielekkäältä näiden kuukausittaisten pettymysten keskelläkin.

Entistä parempaa, oikein vauvarikasta ja plussan puolella olevaa vuotta 2015 kaikille meille omaa pikkuista niin kovasti toivoville! <3

Negatiivinen

Tietysti. Mitäs muutakaan. Mutta mitä sitten tapahtui sille kauniille johtofollikkelille joka irtosi yli kaksi viikkoa sitten?

Väärinlaskua ja väärinkäyttöä

Laskin väärin, kuukautisten olisi pitänyt alkaa viime yönä. Mutta ne eivät alkaneet. Kotona ei ollut raskaustestejä koska olin tyhmänä käyttänyt viimeisen pari päivää sitten. Miksi aina pitää kiirehtiä? Voisinko olla raskaana? Näkyisikö se jos tekisin testin päivällä? En haluaisi antaa toivon kasvaa ja taas pettyä, tipahtaa korkealta. Mutta hengitys on pinnallista, jännitän joka solullani: voisiko se kuitenkin olla totta?

Nytkö?

Laskujeni mukaan kuukautisten olisi pitänyt alkaa viimeistään viime yönä. Eivät alkaneet. Tein tosin jo eilisaamuna raskaustestin, tottakai. Negatiivisen. Tuntuu siltä kuin menkkojen alkaessa: alaselkää särkee, väsyttää, iho kukkii. Alavatsalla jännityksen tunne. Luultavasti siis vuoto alkaa työpäivän aikana. Silti elättelen taas haavekuvia kahdesta viivasta ja siitä että saisinkin antaa isälleni syntymäpäiväkortin jossa lukee vaari. Miksi tämä on aina yhtä raastavaa? Miksen voi oppia aiemmista kierroista? Miksi uudelleen ja uudelleen annan itselleni luvan uskoa johonkin joka ei voi olla totta? Paluu arkeen ja todellisuuteen odottaa. Silti mietin miten saisin pidäteltyä vielä vuotoa sisälläni. Itseäkin jo naurattaa, tekisikö se sitten minusta yllättäen raskaan?

Jälleen yksi joulu

Jälleen yksi joulu, kun meitä on vain kaksi. Kolmas joulu, kun toteamme taas, että ehkä jo ensi jouluna. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan meillä on pieni käärö, jolle isovanhemmat kilvan ostavat potkupukuja. Tai ehkä ensi jouluna minulla on edes valtava vatsa, johon voin laittaa rusetin ympärille kuin lahjapakettiin. Ehkä, tai sitten ei.


Olemme saaneet tänä jouluna kolme korttia, joissa viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet vauvat on puettu tontuiksi. Yhden syysvauvan jalanjälki koristi neljättä joulukorttia. Paria vauvaa odotellaan syntyviksi ihan näinä hetkinä. Joulun ihmeitä.


Kaikki kummilapsemme ovat käyneet tervehtimässä vielä näin joulun alla. Vähän isommat odottavat niin jännittyneinä joulupukkia, etteivät enää osaa kuin kiemurrella. Pienemmät taas eivät vielä edes tiedä mistä on kyse, mutta ehkä he saavat maistaa pian elämänsä ensimmäisen kerran riisipuuroa.


Vuoden viimeisessä vyöhyketerapiassani taustalla soi Suvi Teräsniskan joululevy. En voinut pidätellä kyyneleitäni kuullessani kappaleen Taivas sylissäni:


Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saan.


Kaikesta tästä sisälläni vellovasta haikeudesta huolimatta haluan toivottaa kaikille kaltaisilleni oikein rauhallista ja sydämellistä joulua! Ehkä meidän vuoromme on jo ensi jouluna. Ehkä silloin mekin kannamme helmassamme palaa taivaasta.

Piinailu on alkanut

Pari päivää inssistä ja jo olen sitä mieltä, ettemme ole onnistuneet tälläkään kertaa. Ehkä se oli se suuri riita päivää ennen, jonka vuoksi kehoni oli ylikierroksilla eikä vastaanottavainen raskauteen. Inseminaation jälkeisenä päivänä jouduin viisaudenhampaan poistoleikkaukseen, ja se viimeistään esti raskautumisen. Elimistö on toimenpiteestä ja kivusta stressissä eikä varmasti ajattele hedelmöittymistä. Lisäksi jouduin eilen ottamaan yhden Buranan kipuun, kun muuta särkylääkettä ei ollut kädenulottuvilla. Menetetty tapaus, selkeästi. Lisäksi en tunne mitään erikoista. Edes rinnat eivät kipeytyneet, vaikka niin käy aina ovulaation aikaan. Ehkä jännitin niin että koko ovulaatio jäi välistä? Onneksi kohta on joulu ja saan hetkeksi muuta ajateltavaa. Lahjatkin on vielä hankkimatta, paitsi kummilapsien paketit, joita olen innolla ja hyvissä ajoin hankkinut valmiiksi. Tule joulu kultainen.

Inseminaatio nro 1

Iik, tänään oli ensimmäinen inseminaatiomme!

Mies lähti aamulla päättäväisesti paikan päälle Naistenklinikalle antamaan näytettä. Kuulemma ajatteli, että pitää sellainenkin tilanne joskus kokea. Eipä tiennyt mitä oli luvassa, sillä kesken kaiken pärähtivät palohälyttimet soimaan! Hän oli sitten jatkanut rauhassa hommansa loppuun ja tuli viileästi vessasta juuri, kun muut palasivat hälytyksen päätyttyä pihalta. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

Itse jännitin koko päivän töissä ja yritin kuumeisesti keksiä miten selittäisin aikaisen lähtöni. Bussi oli tietysti myöhässä ja kiiruhdin odotustilaan uskaltamatta käydä vessassa. Sittenpä sainkin odotella puoli tuntia jalat ristissä, kun aikataulu oli myöhässä...

Vastaanotto oli taas lämmin, ja juuri irtoamaisillaan ollut follikkeli 20-millinen. Sain vielä vahvistaa, että näyteputkilossa tosiaan oli oikean miehen tiedot. Hyvältä näyttäneen ultran jälkeen ryhdyttiin itse asiaan. Katetri vihlaisi vain hieman perille mennessään, ja sitten odoteltiin minuutin verran kun siemenneste ruiskutettiin hiljalleen kohtuonteloon. En voinut kuin hymyillä ajatellessani, että tässä ehkä tehdään meidän lastamme.

Toimenpiteen jälkeen oli jotenkin niin onnellinen olo. En tosin osaa suhtautua siihen, että inseminaation jälkeen voisi muka jatkaa ihan normaalisti toimiaan. Minulle on juuri tehty keinosiemennys! Eikö nyt pitäisi käydä selälleen pariksi tunniksi, nostaa jalat kattoon ja lausua loitsuja? Ikävä kyllä töitä oli vielä jäljellä, joten en kuitenkaan päässyt tätä toteuttamaan.

Kotona olemme miehen kanssa ihan sekaisin. Kuvittelemme jo kohdussani asuvan vauvan, ja varomme äkkinäisiä liikkeitä. Nyt olen tosin huolissani, sillä tuntuu kuin kaikki valuisi pikku hiljaa sisältäni pois. Osittain voi kyse olla pesunesteestä, mutta varmaan myös siemenneste ainakin osittain valuu pois, kuten yhdynnänkin jälkeen. Vaan kumpa nyt joku supersiittiö olisi löytänyt tiensä perille ja tämä päivä jäisi historiaan sinä päivänä, kun hänet, lapsemme, ruiskutettiin alulle.

Kahden ja puolen vuoden luomuyritysten jälkeen olo on aivan toisenlainen. Ikään kuin olisimme pidemmällä kuin koskaan ennen. Vaikka tiedämme, että todennäköisyytemme onnistua on vain vaivaisen kymmenen prosentin luokkaa. Miten ihmeessä kukaan jaksaa odottaa seuraavia kahta viikkoa?

Aikataulussa

Eilen oli kiertopäivä 12 ja ultraääni Naistenklinikalla. Letrozolea on syöty alkukierto, mutta mitään erityisiä tuntemuksia en ole huomannut. Tosin lääke aiheuttaa minulle aina lieviä hikoilukohtauksia, kuin vaihdevuosioireita, mutta näin kalsealla säällä siitä ei ole kuin hyötyä. Palasin yöllä työmatkalta ja kroppa tuntuu olevan kaikesta kiireestä sekaisin, turvoksissa ja väsynyt. Onneksi tämä oli viimeinen ulkomaanreissu tälle vuodelle!

Naistenklinikalla oli tällä kertaa vastassa mukava mieslääkäri. Ja ultraäänessä oikealla puolella odotti mukava 13 mm johtofollikkeli! Miten mahtavaa oli huomata, että munasolu on lähtenyt kasvamaan vaikken ole joka hetki sitä ehtinytkään kierron aikana ajatella. Ja vaikka myös muutama greippi ja risiiniöljykääre on jäänyt väliin kiireessä. Lääkärin mukaan näyttäisi siltä että ovuloisin seuraavan kolmen, neljän päivän sisällä, eli sunnuntaina tai maanantaina, kp 15-16. Letrozole on siis aikaistanut ovulaatiota vielä edellisestä luonnollisesti lyhyemmästä kierrosta, jossa se sattui kp 18.


Aikataulu näyttää siis olevan otollinen myös meidän ensimmäiselle inseminaatiollemme, ihanaa! Työmatkoja ei ole enää edessä, joten kunhan ovulaatio ei tapahdu jo lauantaina, pitäisi ajoituksen onnistua. Lauantai olisi huono päivä siinäkin mielessä, että meille on tulossa viikonloppuvieraita jotka viipyvät yön yli... Nyt siis kuitenkin suunnitelmissa on ovulaation tikutusta, viimeinen luonnollinen yritys lauantaiaamuna ennen vieraiden saapumista, sitten kahden vuorokauden tauko, maanantaiaamuna luultavasti siemennestenäyte purkkiin ja sitten pääsenkin inseminaatioon iltapäivällä. Voi tätä riemua! :)

Hoitokierron lähtölaukaus

Menkat alkoivat, vaikka taas annoin hetken itseni uskoa toisin. Vaan kierto oli tosiaan vaivaiset 31 päivää, huraa! Sitähän voidaan pitää jo normaalina. Jäin pohtimaan onko järkevää lähteä hormonihoitoihin juuri nyt, jos sain kierron lyhyeksi kotikonsteilla. Panostin tässä välikierrossa erityisesti hyvinvointiin vyöhyketerapialla, hyvällä ravinnolla ja liikunnalla, ja se tuotti tulosta.

Olen kuitenkin todennut, ettei kyse ole vain ovulaatio-ongelmasta. Kesäkuusta lähtien olen ovuloinut joka kierrossa, mutta vaikka ajoituksemme on osunut kohdilleen, en ole raskautunut. Epäilen, että ongelmia on myös pidemmällä: joko siittiöt eivät yksinkertaisesti pääse perille, munasoluni eivät ole priimaa ja hedelmöittyvät huonosti, tai kiinnittyminen ei onnistu. Soitin siis Naistenklinikalle ja ilmoittauduin ensimmäiseen hoitokiertoomme siellä. Tällä kertaa myös aikataulujumalat olivat suosiollisia ja ultraääniaika löytyi kp:lle 12, juuri työmatkan jälkeen, huh! Syön siis Letrozolea 2,5 mg kierron päivät 3-7 ovulaation aikaansaamiseksi. Perustelen tätä sillä, että munasolu voisi olla parempilaatuinen jos se kehittyy nopeammin. Suurin toiveeni kuitenkin on inseminaatio, johon pääsemme jos aikataulut onnistuvat ovulaatiohetkellä. Sen avulla voisimme varmistaa, että siittiöt myös todella löytävät perille.

En aio kuitenkaan unohtaa itsehoitoa. Varasin hetimmiten myös vyöhyketerapian kp 6 ja 15. Lisäksi aion nauttia päivittäisen greippini, raskausvitamiinini sekä D-vitamiinia. Vältän sokeria ja nopeita hiilihydraatteja sekä muistan juoda vettä. Kaivan jääkaapista risiiniöljykääreen ja lisään aamusmoothieeni macajauhetta. Muistan liikkua jaksamiseni rajoissa, yritän välttää stressiä ja haen rentoutumisen ja rauhoittumisen hetkiä joka päivään. Tällä reseptillä kohti joulukuuta! Viimeinen mahdollisuus tulla raskaaksi tänä vuonna, muuten.

Mummon ajatuksia lapsettomuudesta

Kahvittelen mummoni kanssa noin kerran kuussa. Hän on hyvin terävässä kunnossa oleva 79-vuotias entinen sairaanhoitaja ja kolmen lapsen äiti. Kuulumisten jälkeen keskustelu saattaa ajautua yllättävillekin alueille, ja tänään hän halusi tietää kantani tasa-arvoisesta avioliittolaista. Hän ei sinänsä ollut puolesta eikä vastaan, mutta vanhakantaisuuttaan (hänen käyttämänsä sana) oli sitä mieltä, ettei asiaa oltu ajateltu ihan loppuun saakka joka kantilta.

Yllättäen puhuimmekin lapsettomuushoidoista ja erilaisista vaihtoehdoista lasten hankintaan. Sairaanhoitajataustaansa viitaten hän kertoi nähneensä kaikenlaisia hoitoja, minkä vuoksi ei olisi ikinä suostunut itse lapsettomuushoitoihin jos ei olisi onnistunut tulemaan raskaaksi. Mummoni koki omaan kehoonsa kajoamisen erilaisin tutkimuksin ja hoidoin sekä epämiellyttäväksi, häpeälliseksi että epäluonnolliseksi. Kaikista ikävintä hänestä olisi ollut, että myös puoliso olisi joutunut mukaan samaan höykytykseen. En tiedä mikä osa tästä epämukavuudesta selittyy yleisellä (kenties hänen sukupolvelleen tyypillisellä?) häpeän ja häveliäisyyden tunteella, mutta mielenkiintoista se on ehkä juuri siksi, että hän itse on ollut kuitenkin hoitavana osapuolena monenlaisessa hoitotilanteessa.

Myös itse huomaan ehkä yllättäen asenteeni lapsettomuushoitoja kohtaan muuttuvan jatkuvasti negatiivisemmaksi. Uskon entistä enemmän, ettei meidän pitäisi hoitaa oireita, vaan itse syytä. Keho viestii oireillaan jostain, joka on pielessä. Pelkään, että lääkehoidoilla menen entistä pahemmin solmuun. Kuten mummoni, myös itse ajattelen, että jossain kulkee raja sille, miten voimme keinotekoisesti yrittää huijata luontoa, ja milloin on parasta vain antaa periksi. Minusta alkaa tuntua, että omalla kohdallani rajavyöhyke on tulossa lähemmäksi ja lähemmäksi. Ehkä luonto on päättänyt, ettei lapsen ole hyvä kasvaa sisälläni.

Samaa mieltä mummon kanssa olimme siittiöiden ja munasolujen luovutuksen kyseenalaisuudesta, vaikkakin ehkä eri perustein. Itse en voisi kuvitella raskautta, jossa biologisesti puolet lapsesta olisi jonkun muun kuin meidän. Se ainakin on oman rajani ulkopuolella lapsettomuushoidoissa. Ymmärrän toki, miksi jotkut tähän päätyvät, mutta minulle ajatus on jostain syystä luonnoton - ikään kuin toinen meistä olisi käynyt vieraissa. Mieluummin ottaisin lapsen, joka tasapuolisesti ei ole biologisesti kummankaan meistä. Mummoni ajatukset asiasta tosin menivät niin pitkälle, että hän pelkäsi luovutetuilla sukusoluilla syntyneiden, tietämättään puolisisaruksia olevien päätyvän keskenään yhteen. Itse en ehkä kuitenkaan näe tätä Suomessa kovin todennäköisenä ongelmana, ja onneksi nykyään lapsella on oikeus aikuisena saada tiedot luovuttajastaan.

Mummoni kertoi ehkä yllättäenkin epäröimättä, että olisi valinnut ehdottomasti adoption, jos ei olisi tullut raskaaksi. Hänen mielestään olisi ollut itsestään selvää kasvattaa siinä tapauksessa jonkun toisen lapsi omanaan. Ajatus tuntuu jopa maatamullistavalta tullessaan ihmisen suusta, jonka maailmassa ottolapset ovat ymmärtääkseni olleet aina jonkin sortin kummajaisia tai tabuja. Kiinnostavaa on myös, että äitini on aikanaan sanonut aivan samaa. Miten adoptio olisi ollut heille niin helppo ratkaisu? Oma suhteeni adoptioon kun ei ole yhtään niin selkeä. Johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että minulle luonnollinen raskaus ei ole ollut helppoa kuten edeltäjilleni? He eivät ole todellisuudessa joutuneet valitsemaan. Miksi minusta tuntuu todella vaikealta luopua toiveestani kokea luonnollinen raskaus? En pelkää, ettenkö kiintyisi lapseen, joka ei ole biologisesti minun. Olen varma, että tulisin rakastamaan adoptiolastamme. Mutta jotenkin koen, että osa naiseudestani tai äitiydestäni puuttuu, jos en saa itse kantaa lasta sisälläni. Onko se itsekästä?

En ole kertonut mummolleni lapsettomuudestamme. Siksi olikin jännittävää jakaa ajatuksia aiheesta hänen kanssaan. Ehkä olisin halunnut mennä jopa henkilökohtaisemmalle tasolle. Luulen kuitenkin, että kaikessa terävyydessään hän aistii asian olevan jollain tapaa ajankohtainen. Ehkä hän on jopa odottanut tilaisuutta ottaa asia esille. Ainakin tiedän nyt vastoin oletustani, ettei hän odota itsestäänselvyytenä lapsenlapsenlapsia, jotka olisivat samaa verta. Milloinkohan minäkin hyväksyn saman?

Lasillinen punaviiniä kiitos

Alkoholi maistui minulle jossain vaiheessa elämääni enemmän kuin tarpeeksi. Loppumattomat opiskelijabileet, uudet kaverit, epävarmuus itsestään sekä henkilökohtaisen elämän surut saivat hakemaan riemua ja rentoutta elämään juomalla. Hauskaa oli, mutta jatkuvalla juhlinnalla oli toki myös varjopuolensa. Enkä tarkoita, että olisin oikeasti vajonnut elämän laitapuolelle. Opiskelijaelämäni oli kosteaa ihan samalla tavalla kuin niin monilla muilla.

Ensimmäisen (ja viimeisen) todella vakituisen seurustelusuhteen myötä alkoholin merkitys alkoi pienentyä. Vuosiin en ole juonut itseäni enää humalaan, vaan kaksi annosta on minulle maksimi. Kyse on terveydellisistä syistä, sillä synnynnäisellä sairaudellani voisin todella aiheuttaa itse kuolemani juomalla hieman liikaa. Lisäksi mielestäni elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi - ja sitä oavt mielestäni dagen efterit, jolloin koko kaunis päivä menee hukkaan sängynpohjalla pahoinvoiden. Useimmiten en ota edes yhtä lasillista, vaan säästän alkoholin nauttimisen harvoihin kertoihin, jolloin seura ja ruoka ovat kohdallaan, ja lasi viiniä todella maistuu nautinnolta. Alkuun alkoholista kieltäytyminen herätti epäilyksiä raskaudesta, mutta näin vuosien kuivan kauden jälkeen en enää saa kummastuneita katseita firman juhlissakaan.

Harvat viinilasilliseni olen näiden lapsiyritysvuosien aikana yrittänyt myös ajoittaa luteaalivaiheeseen, jos mahdollista. Lasin punaviiniä kun kerrotaan edesauttavan munasolun kiinnittymistä. Ylipäätäänhän punaviiniä pidetään todellisena terveysjuomana sen sisältämien flavonoidien ja resvetrarolin vuoksi. Sen kerrotaan alentavan huonoa kolesterolia, ehkäisevän syöpää, hidastavan verisuonien kalkkeutumista, hoikistavan sekä alentavan verensokeria. Mutta miksi punaviini auttaisi raskautumaan? Lasta toivovia kehoitetaan usein ainakin nauttimaan paljon antioksidantteja sekä pitämään verensokerin riittävän alhaalla. Lisäksi kohdun verenkierron parantaminen on tärkeää, ja punaviinin väitetään auttavan tässä. Itselleni ei tosin ole selvinnyt, mihin tämä perustuu. Jos joku tietää tieteellisen selityksen tälle, olisin kiinnostunut sen kuulemaan - lapsettomuuteen kun tarjotaan niin moninaisia neuvoja puolesta ja vastaan, että välillä olisi mukava saada vinkkeihin faktapohjaa. :)

Olen nyt luteaalivaiheessa viikko sitten tapahtuneen ovulaation jälkeen. Osallistuin kahtena peräkkäisenä iltana kuluneella viikolla työn kautta yhteistyökumppaneiden kutsumiin illanviettoihin. Vieraiden ihmisten kanssa helpointa on, jos ei kieltäydy täysin alkoholista, joten olen saanut loistavan tilaisuuden nauttia sen lasillisen punaviiniä kumpanakin iltana vieläpä kierron puolesta juuri oikeaan aikaan. Toisena iltana sain punaviinin lisäksi yllättäen myös vertaistukea. Myyjämme, viitäkymppiä lähestynyt nainen, kertoi yhtäkkiä kesken illallista avoimesti pitkään kestäneestä lapsettomuudestaan. Näin puskista voi tosiaan törmätä kohtalotoveriin. Hänenkin tarinansa kuitenkin päättyi onnellisesti. Lapsia odotettiin heilläkin vuosia, mutta lopulta hänet oli palkittu kahdella tyttärellä. Mieleni teki kysyä, miten he lopulta onnistuivat, kertoa miten tutulta hänen tarinansa kuulostaa, jakaa oma tuskani... Kunnes muistin olevani lähes vieraiden ihmisten sekä työkavereideni seurassa. Töissä et kertakaikkiaan voi kertoa yrittäväsi raskautua kuin viimeistä päivää. Se on tabu. Ehkä tämä yhteistyökumppanini kuitenkin tunnisti jotain tuttua katseessani hänen kertoessaan lapsettomuuden painolastista. Niin tiukasti hän halasi minua illan päätteeksi.

Risiiniöljy hoitona lapsettomuuteen

Toisella vyöhyketerapiakäynnilläni terapeutti hieroi vatsaani sekä asetti sille kääreen ovulaatiota edesauttaakseen. Hän levitti risiiniöljyssä kastettuja talouspapereita suoraan paljaalle iholle, kelmun suojaksi ja päällimmäiseksi kylmän kääreen. Kääre jätettiin paikoilleen loppuhoidon ajaksi, ja sain öljyiset talouspaperit minigrip-pussissa mukaani jääkaappiin säilöttäväksi seuraavan kierron alkua varten.

Risiiniöljy ei ole ikinä tullut vastaan etsiessäni netistä luonnonmukaisia apuja lapsettomuuteen. Yhdysvalloissa risiiniöljykääre on kuitenkin yleisesti tunnettu hoito lapsettomuuteen. Netistä voi tilata valmiita pakkauksia nimellä "castor oil fertility pack". Voit kuitenkin hankkia öljyn apteekista ja tehdä kääreen helposti itse. Ennen käärettä voit hieroa vatsaa lymfaattisen järjestelmän aktivoimiseksi. Käärettä on tarkoitus pitää puolisen tuntia vatsalla joka päivä kierron alusta ovulaatioon saakka, mutta ei enää sen jälkeen.

Risiiniöljy on risiinikasvin siemenistä peräisin oleva kasviöljy, joka sisältää paljon erilaisia rasvahappoja, E-vitamiinia ja proteiinia. Sisäisesti sitä käytetään muun muassa suolen tyhjennykseen ummetuksessa. Risiiniöljyä nielemällä on käynnistetty myös synnytyksiä, sillä se aikaansaa supistuksia. Tämä keino kuitenkin jakaa mielipiteitä. Lapsettomuuden hoidossa tarkoitus ei ole tosiaan nauttia öljyä sisäisesti. Ulkoisesti risiiniöljyn kerrotaan vahvistavan esimerkiksi ripsiä ja kynsiä ja ehkäisevän bakteerien kasvua.

Vatsalle asetettavan kääreen tarkoituksena on lisätä verenkiertoa vatsan alueella ja edesauttaa allaolevien kudosten ja elinten parantumista ja siten tukea ovulaatiota ja munasolujen terveyttä. Kylmä, tai useissa ohjeissa lämmin kääre varsinaisen öljykääreen päällä auttaa öljyn imeytymistä. Imeytyessään vatsan ihon läpi öljy stimuloi lymfaattista järjestelmää eli imukudoksia, ja auttaa kudoksia parantumaan. Kääre aktivoi myös maksaa, joka poistaa muun muassa hormoneja, lääkkeitä ja myrkkyjä ja on tärkeässä roolissa lymfakierrossa. Näiden elimistön puhdistusjärjestelmien häiriintynyt toiminta voi johtaa esimerkiksi hormonaaliseen epätasapainoon. Risiiniöljyn vaikutus on siis parantava ja puhdistava. Se onkin eräänlainen detox-hoito maksan, munasarjojen ja munanjohtimien sekä kohdun alueelle. Sen kerrotaan myös helpottavan ovulaatio- ja kuukautiskipuja ja edesauttavan kystien poistumista.

Tässä ohje youtubesta oman risiiniöljykääreen tekemiseksi:

Vyöhyketerapia osa 2

Palasin vyöhyketerapeutin kamiinan lämpöön viikon kuluttua ensimmäisestä visiitistä. Keskityimme hedelmällisyyden hoitoon kuten oli tarkoituskin, mutta itse asiassa ovulaatio oli jo juuri meneillään. Alavatsan kipuilu, joka alkoi viime viikonlopun hoidosta, on voimistunut koko viikon. Unohdin tosin aamulla tehdä ovulaatiotestin, mutta oireet olivat niin tutut, etten usko erehtyneeni. Ovulaatio kp 18, viikkoa nopeammin kuin viime kierrossa! En tiedä, onko syy vyöhyketerapiassa vai missä, mutta tästä on tosiaan tulossa lähes normaalin pituinen kierto, vaikken hormonihoitoihin päässytkään. Luonnollisesti saavutettu lyhyt kierto on minulle todella, todella harvinaista herkkua.

Vyöhyketerapia alkoi taas korvanlehtien hieronnalla, joka tuntuu edelleen oudon hyvältä. Tällä kertaa terapiassa käsiteltiinkin korvien jälkeen vatsaa. Painelu ei ollut liian voimakasta, ja tuntui oikeastaan aika mukavalta. Tarkoituksena oli saada vatsan alueen lymfa eli imunesteet liikkeelle. Lymfahieronnan jälkeen sain vatsalleni risiiniöljykääreen - tästä minulle täysin uudesta hoidosta kerron lisää seuraavassa kirjoituksessa!

Jalkojen hoito oli tällä kertaa todella pitkä. Oikean jalan nilkassa oleva hormonipiste tuntui tällä kertaa todella epämukavalta. Aivan kuin koko kroppa olisi puutunut ja tärissyt, todella hämmentävää. Tätä kohtaa painamalla kuulemma aikaansaadaan supistuksia synnytystä käynnistettäessä. Epämiellyttävästä tunteesta huolimatta jotenkin tuntuu siltä, että nämä ikävät kohdat kaipaavat painelua. Ikään kuin jotain jumissa ollutta vapautuisi, lähtisi liikkeelle. Jotkut kohdat saivat myös vasemman puolen alavatsan kipuilemaan.

Viime kerran jälkeen iltapäivällä iski ensin päänsärky, sillä terapeutin kehoituksesta huolimatta taisin juoda liian vähän vettä. Vyöhyketerapia laittaa aineenvaihdunnan käyntiin samoin kuin tavallinen hieronta, joten nesteytys pitää todella muista. Lisäksi olin jo yhdeksän aikaan illalla aivan rättiväsynyt, ja sama painostava väsymys uusi myös seuraavana päivänä. Keho siis todella reagoi hoitoon. Nyt toisella kerralla en huomannut vastaavia sivuvaikutuksia. Hoidon jälkeinen rentous sen sijaan oli edellistäkin kertaa syvempi.

Tässä kierrossa ei vyöhyketerapiaa enää tehdä, mutta jos raskaus ei (tälläkään kertaa) ala, olen kyllä mielenkiinnolla varaamassa seuraavia hoitokertoja uuden kierron alkuun. Uskon, että yhdessä muun itsestään huolehtimisen kanssa tästä voi todella olla hyötyä.

Vyöhyketerapiassa

Rintamamiestalon kammarin kakluuni hehkui lämpöä. Sain kääriytyä paksuun täkkiin, sulkea silmät ja nauttia hiljaisuudesta.


Korvanlehtien painelu kuumotti mukavasti ja tuntui saavan jotain liikkeelle. Käsittely ranteissa tuntui jännältä. Nilkan ja kantapään alueelta löytyi epämukavia kohtia. Jalkapohjaa hiukan kutitti, mutta terapeutti vältti potkut. Varpaitakin heräteltiin vähän eloon. Kosketus oli välittävä ja ymmärtäväinen.


Ensimmäinen kokemukseni vyöhyketerapiasta oli ehdottomasti positiivinen. Olin kuvitellut hoidon tekevän kipeää, mutta käsittely olikin melkoisen hellä. Muutama paikka yllätti tuntumalla kevyestä painalluksesta huolimatta ilkeältä. Nilkkoja pakotti myös jälkeenpäin. Kuulemma kohtu ja munasarjat sijaitsevat juuri tuolla alueella.


Hoito tehtiin kierron päivänä kymmenen, ja mielestäni sen jälkeen alavatsassa on tuntunut lisäntyvää nipistelyä. Koska en oleta ovulaation tulevan kuitenkaan pikavauhtia, varasin seuraavan ajan viikon päähän. Edellisissä kierroissa en ainakaan ehtinyt ovuloida siihen mennessä, joten tarkoituksena on vielä yrittää buustata ovulaatiota. Ensimmäisellä käsittelyllä heräteltiin kehoa, joten siinä hoidettiin myös muita elimiä. Seuraavalla kerralla keskitymme pelkästään hedelmällisyyteen.


Terapian paras anti oli ehdottomasti rentoutuminen. Tunnin hoidon jälkeen nousin kuin usvasta, ja olin pystynyt unohtamaan muun mailman hetkeksi. Harmi vain, ettei tunne kestänyt kauaa. Huomaan työstressin kohonneen viime aikoina selkeästi, ja se vaikuttaa jo uniini. Mutta hetkenkin syvä rentous varmasti on hyödyksi. Yritänkin nyt hakea rentoutta ja rauhaa elämääni eri keinojen kautta, olkoon vyöhyketerapia ainakin hetken yksi sellainen.

Jalkapohjia jännittää

Olen nimittäin varannut viikonlopuksi ajan vyöhyketerapiaan. Aihe oli ajankohtainen, sillä tuore kummilapseni on käynyt hoidoissa itkuisuutensa vuoksi. Ystävälläni oli samalla tullut puheeksi terapeutin kanssa, että hän on hoitanut myös lapsettomuudesta kärsiviä. Koska pikkuvauvatkin nauttivat, ajattelin uskaltautua vihdoin kokeilemaan tätäkin hoitomuotoa.

En usko, että tästä ainakaan haittaa on, kyseessä kun on kokenut terapeutti. Ja vaikka ensi kierrossa pääsisinkin Letrozolen syöntiin, tuskin fyysinen hoito sitä voisi pilata? Ennemmin uskon sen hyvinvointia mahdollisesti lisäävänä tukevan muuta hoitoa. Täytyy tosin myöntää, etten ole kovin syvällisesti tutustunut vyöhyketerapiaan, mutta miellän sen jonnekin hieronnan ja akupunktion välimaastoon. Josko painelu ei auttaisikaan suoranaisesti ovulaatioon, voisi se ehkä edesauttaa rentoutumista. Ainakin henkinen vaikutus on varmasti positiivinen, jos käynnistä tulee mukava.

Lähden hoitoon siis avoimin mielin, mutta jalkapohjiani kyllä jännittää hieman. Ne ovat niin herkät kutiamaan, että pelkään potkaisevani terapeutille mustan silmän!

Hien paluu

Eilen ei enää edes aurinko paistanut, ja velloin yksin sisällä synkissä ajatuksissani. Telkkarissa missipimut jumppasivat ja saivat minut äkkiä sisuuntumaan. Käänsin Spotifysta volat täysille, tartuin kahvakuulaan ja aloin raivokkaana heiluttamaan. Ähisin ja hikoilin kaiken ketutuksen ulos kyykyillä ja rutistuksilla. Aika pian endorfiinit rupesivat jylläämään - alkoi ensin hymyilyttää, sitten laulattaa, ja lopulta tanssahtelin jo ketkutusshowta peilille. Niin yksinkertaista. Miten olinkaan taas päässyt unohtamaan liikunnan voiman?

Tässä kierrossa en pääse hoitoihin, mitä sitten? Uskon siihen, että keho on kokonaisvaltainen ja sen oireet kertovat jostain. Pitkä kausi työmatkailua ja urheilun jääminen taka-alalle ovat saaneet paikkoja särkemään sieltä täältä. Nyt on aika palata ruotuun ja antaa kropalle sitä, mitä se kaipaa. Hormonihoidot ovat joka tapauksessa jonkin luonnollisen jäljittelyä keinotekoisesti, eivätkä ratkaise itse syytä ongelmaan. Vaikka liikunta ja ruokavalio eivät aiemminkaan riittäneet raskautumiseen, ei niiden unohtaminen ainakaan helpota tilannetta. Yritän olla kuitenkin luomatta liikkumisesta uutta stressin aihetta, niin tapaa minulle usein käydä. Tavoitteenani on siis liikuttaa kehoakroppaani lisää, mutta tarpeeksi hellästi ja jaksamiseni mukaan.

Lupaankin kuunnella jälleen kehoani tarkemmin tässä kierrossa, jotta se olisi vastaanottavaisempi toiveilleni. Eilinen ketkutus tuntui niin hyvältä kiukuttelevassa selässä, että tänään suuntaan tanssitunnille.

Poissa pelistä

Niinhän siinä sitten kävi. Uusi kierto alkoi. Vaikka ajoitus oli ollut juuri oikea ei raskautta tälläkään kerralla. Mikä yllätys... No, kierron päivät 10-11 osuvat viikonlopulle, eli ultraan pitäisi mennä maanantaina. Jolloin olen työmatkalla. Yritin vielä kysyä Naistenklinikalta muita vaihtoehtoja, mutta kp 9 on liian varhain ja kp 13 liian myöhään ultralle.

Joudumme siis odottelemaan seuraavaa kiertoa. Ei siis Letrozolea vielä tällä kertaa. Tiesin toki, että näin käy suurella todennäköisyydellä. Mutta silti, en millään jaksaisi enää odottaa. Edellisestä hoidosta on 15 kuukautta, ja tätä kiertoa oli odotettu niin innolla... Toivottavasti se ei veny megalomaanisen pitkäksi. Ja toivottavasti ensi kierrossa on parempi tuuri ajoituksen suhteen.

Aurinko paistaa, joten yritän saada kiinni positiivisista ajatuksista. Herättyäni luin Facebookista jälleen yhden pienokaisen syntymästä.

WomanLog

Epäilin alkuun, ettei kierron seurantaan tarkoitetusta appseista olisi mitään hyötyä. Turhaan ylläpitäisin vielä yhtä kalenteria, kun kuukautiset voi ruksia keittiökalenterin kulmaan. Googletin kuitenkin hiukan muiden kokemuksia eri vaihtoehdoista ja päätin kokeilla ilmaista WomanLogin versiota, joka oli saanut ihan hyviä palautteita. Olen käyttänyt nyt WomanLogia kolme kuukautta päivittäin ja pikku hiljaa sen hyödyt alkavat näkyä.


Suurin lisäarvo palvelusta on mielestäni oireiden ja mielialojen kirjaaminen. Julkiseen kalenteriin kun ei kehtaa merkitä limoja tai finnien määrää, ja oman koodikielen käyttäminen on aika rajallista. Sovelluksessa on valittavana lista erilaisia oireita, kuten päänsärky, makean himo tai vilunväreet, joiden tasoa voi myös arvioida asteikolla yhdestä kolmeen. Jokaisella oireella on pieni kuva, joka tallentuu WomanLogin kuukausinäyttöön kyseisen päivän kohdalle. Huomaan tunnistavani saapuvan ovulation tai kuukautiset entistä paremmin, kun voin varmistaa edellisestä kierrosta, mitä oireita silloin koin. Kuvittelin ennen muistavani hyvin omat oireeni, mutta olin väärässä. Joka kierrossa uskottelin, että nyt tuntuu ihan varmasti jollain tavalla erilaiselta, olen siis ehdottomasti raskaana. Nyt voin tarkistaa, että kyllä, myös viime kerralla kierron lopussa tunsin pahoinvointia tai kiukkua. Omat oireensa ja niiden hienot erot tunnistaa myös paremmin, kun tarkkailee niitä päivittäin.


WomanLogiin kirjataan toki ylös kuukautiset, ja se numeroi päivät kuukauden päivien lisäksi kiertopäivien mukaan, jolloin voi helposti verrata miltä viime kierron päivä 15 näytti. Kuukautisten perusteella ohjelma laskee taaksepäin edellisen ovulaation ajankohdan. Lisäksi se laskee aiempien kiertojen perusteella arvioidun seuraavan ovulaation ajankohdan, sen ympärille muita mahdollisia hedelmällisiä päiviä, sekä arvioidut seuraavat kuukautiset. Olen vienyt sovellukseen kaikki kuukautiseni näiden kahden ja puolen vuoden yrityksen ajalta, joten hedelmällisyyden ennuste on sen mukainen - kierron päivästä 13 lähtien kaikki päivät omat mahdollisia hedelmällisiä päiviä. :) Sovellukseen merkitään myös yhdynnät kellonaikoineen, joten ei tarvitse jälkikäteen pohtia kuinka paljon tuli yritettyä ja osuiko ajoitus oikeaan.


Miinuksiakin toki löytyy. Ilmainen versio puskee mainoksia ruutuun aina avattaessa, ja ne vilkkuvat myös ruudun alalaidassa. Lisäksi toisinaan sovellus ei anna tallentaa oireita moneen päivään, vaan jää junnaamaan paikalleen. Tällöin kirjaan muistiinpanot kommentteina kunkin päivän kohdalle, ja kun oiretoiminto taas toimii, siirrän ne omiksi kuvakkeikseen. Luultavasti tämäkin ärsyttävyys on ilmaisen version ominaisuus. Toivoisin myös nappia, jolla voisi tallentaa ovulaatiotestin plussan.


WomanLogiin voisi myös tallentaa painonsa ja ruumiinlämpönsä, joista sovellus piirtäisi jopa kaaviota. Näitä en ole jaksanut ottaa käyttöön tähän mennessä, mutta pilleri-toiminnon alle tulen varmasti kirjaamaan Letrozole-annoksen kunhan sinne asti päästään. Mitä enemmän näperrettävää, sitä enemmän tuntuu kuin taas tekisin jotain konkreettista lapsihaaveen eteen joka päivä.

Lastenliikkeessä kuin varkain

Kirjoitan tätä Varsovassa työmatkalla. Hotellimme vieressä on valtava ostoskeskus, jossa ehdimme pyörähtämään pikaisesti ennen sulkemista. Muut vilahtivat muotiliikkeisiin, minä seurasin seurueemme ainoaa pikkulasten äitiä lelukauppoihin. Smyk (Caty dla matych!), mikä ihana iso kauppa täynnä suloisia lastenvaatteita ja lukemattomia leluja! Miksei Suomessa ole tällaista?


Olen huomannut, että ajaudun usein vastaavaan seuraan. Lapsellisten pitää viedä kotiin tuliaisia, minulla taas on neljä kummilasta, joille voin selittää katselevani syntymäpäivä-, kaste- tai joululahjoja. Saan jälleen kuvitella kuuluvani hetken siihen maailmaan, kuin kuka tahansa tuore tai tuleva äiti vauvantarvikeostoksilla, herättämättä sen kummempaa ihmetystä. Ainakin luulen niin. Tietysti voi olla, että jossain vaiheessa joku alkaa kysellä, kun en Noa Noassa koskaan katso vaatteita itselleni, vaan plärään vain pieniä vauvannuttuja.


Joskus mietin, miksen ostaisi itselleni jotain ihanaa vauvatavaraa tulevaisuuden varalle. Tiedän, että monet hamstraavat löytöjä varastoon. Ehkä uskoni ei ole enää kuitenkaan kovin vahva, koska en pysty siihen. Sattuisi liikaa ajatella, että kaapissa odottaa kaikkea sitä ihanaa, mitä en ehkä koskaan saa käyttää. Potkupukuja, joita kukaan ei saa päälleen. Unileluja, joiden kanssa kukaan ei tule nukkumaan. Ei, minun on helpompi ajatella jo valmiiksi, etteivät ne ole minua varten. Ja toivoa, että saajalleen ne merkitsisivät edes hiukan siitä, mitä ne voisivat merkitä minulle.


Kerran olin lähellä sortua. Mummoni oli neulonut ajankuluksi maailman sievimpiä vauvanmyssyjä sekä unelmien rosanpunaisen neuletakin. Neule oli kolmevuotiaan kokoa. Minulla ei ole kolmevuotiasta kummityttöä. Kummityttöni on juuri syntynyt. Voisinko ottaa talteen neuletakin, jolle ei olisi käyttäjää kolmeen vuoteen? Neule oli menossa lahjoituksena seurakunnalle. Kurkkua kuristi kun kuvittelin hetken saavani jonain päivänä tyttölapsen, eikä mummoni olisi enää silloin neulomassa täydellisiä neulepaitoja. Sitten ajattelin sitä köyhää lasta, jonka talvea lämmittämään tuo kaunis neuletakki voisi päätyä jo hyvinkin pian. Jätin neuleen ottamatta. Harmittaa vieläkin.


Näin juuri tuoreen potretin kummitytöstäni. Hänellä oli yllään antamani potkupuku. Se, jota lentokentällä tarkkaan valitsin. Eiköhän ystäväni ole tiennyt aika täsmälleen, mitä sen valitseminen on minulle merkinnyt. Toivottavasti se köyhä lapsi jossain myös rakastaa paitaansa. Siinä oli niin kauniit napitkin.

Päivien laskeskelua

Nyt muistan taas, miksi muun muassa halusin pitää väliä lapsettomuushoitoihin. Tuskallinen päivien laskeskelu, varpaillaan pysyttely ja stressaaminen on edessä.

Odottelen kuukautisten alkua. Tällä kertaa sentään tiedän päivän aika tarkkaan, sillä onnistuin tikuttamaan ovulaation. En jaksa uskoa, että olisin tälläkään kertaa raskaana, joten ajatukset ovat jo seuraavassa kierrossa. Ensi viikolla pitäisi siis täti tulla vieraisille.

Kunhan menkat alkavat, minun täytyy soittaa Naistenklinikalle. Saan luvan alkaa syömään Letrozolea kierron päivinä 3-7. Kierron 10-12 päivä pitäisi käydä ultrassa, jotta nähdään, onko vaikutus toivottu ja miten pitkälle munasolu on kehittynyt. Sitten alkaa kiivas ovulaation testaaminen, ja kunhan tikkuun ilmestyy hymynaama, pitäisi miehen olla heti aamusta lähtövalmiuksissa näytteenottoa varten, sekä minun ottamassa pesty tavara sisääni.

Ongelmahan on ensinnäkin siinä, ettei ultraa tai inseminaatiota voi tehdä viikonloppuisin. Meidän tulee siis valmistautua myös siihen, ettei inseminaatiota pystytäkään tekemään, jos ovulaatio sattuu viikonlopuksi. Toisaalta siemennestenäytettä varten pitäisi pidättäytyä seksistä muutaman päivän ajan. Koska emme tiedä, miten Letrozole tällä kertaa käyttäytyy, mistä osaamme arvata pitäisikö yrittää luonnollisesti vai ei, jos ultraääni siirtyykin pidemmälle viikonlopun takia?

Oman lisänsä jännitykseen tuo myös se, että olen lähes joka viikko muutaman päivän työmatkoilla ulkomailla. Tuolloin en tietenkään pääse ultraan, jos kp 10-12 sattuisivatkin osumaan matkan päälle. Eikä etenkään ovulaatio saisi tulla missään nimessä matkapäivinä. Jäljelle jää siis pari hassua päivää viikossa, jolloin saisin ovuloida. Kehoni on tehnyt minulle niin monet kerrat tepposet, joten voin veikata ettei se noudata toiveitani tälläkään kerralla.

Täytyy nyt vain pistää jäitä hattuun ja antaa kropan toimia kuten se parhaaksi näkee. Stressillä kun aikaansaan vain lisää haittaa, ja voi olla ettei ovulaatio tule laisinkaan. Ei pitäisi etukäteen maalata piruja seinille.

Treffeillä

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa yli kuusi vuotta. Suhteemme alussa kävimme ulkona niin suunnitellusti kuin päähänpistostakin. Baareissa, ravintoloissa, hotelleissa. Tahti vähän  hidastui muutettuamme yhteen, mutta kaksiosta hyvien liikenneyhteyksien varrella oli yhä helppo lähteä. Sitten muutimme omakotitaloalueelle. Yhteiset suunnitelmat ovat usein tätä luokkaa: Ajetaan yhdessä lähikauppaan. Tehdään iltalenkki jätteidenlajittelupisteelle. Maataan sohvalla ja katsellaan ohjelmia digiboksilta. Haravoidaan piha. Ulkomailla emme ole vapaa-aikanamme käyneet vuosiin, lomat mökkeillemme tai kotoilemme.


Koska meitä on edelleen vain kaksi, meillä on vielä aikaa, jota voimme käyttää toisiimme. Toiseksi koska voi olla, ettei meitä koskaan tule olemaan kuin kaksi, meidän kannattaisi ylläpitää sitä hyvää, mitä meillä on yhdessä. Kolmanneksi, koska lapsettomuutemme on syönyt suhdettamme aika lailla, meidän pitää myös ruokkia yhteiseloamme hyvillä kokemuksilla. Asioita, joita olen oppinut ymmärtämään pikku hiljaa. Ja kuinka hyvää tekeekään keskittyä välillä oikein kunnolla siihen toiseen puoliskoonsa!


Varasimme pitkän punninnan jälkeen hääyöksemme hotellisviitin epäillen, jaksaisimmeko nauttia siitä yhtään. Kävikin, että meistä oli niin ihanaa viettää aikaa kahdestaan kaiken juhlinnan jälkeen, ettemme olisi malttaneet käydä nukkumaan saati sitten lähteä kotiin lainkaan. Öisten sauna- ja poreammehetkien jälkeen pitkitimme pakoretkeämme pitkälle iltapäivään nautiskellen pitkästä aamupalasta, kylpylän hemmottelusta ja päiväunista. Tuntui, kuin tosiaan eläisimme jossain omassa maailmassamme, jossa ei ole kuin me kaksi. Mahtava aloitus avioelämälle.


Häälahjaksi saimme meille tarkkaan valikoidun, runsaskätisen lahjakortin Chef & Sommelieriin. Vaikka hyvä ruoka on meille todella tärkeää, olemme käyneet Michelin-tähden ravintolassa vain kerran, suhteemme ensikuukausina. Aikominen jää aina puheen tasolle tai päättyy nuukailuun. Nyt varasimme tarkkaan pitkälle tulevaisuuteen pöydän päivälle, jolloin kummallakaan ei pitäisi olla liikaa kiireitä tai aikaista herätystä. Panimme parasta päälle ja tapasimme keskustassa baarissa, jossa tuli istuttua useasti alkuaikoina. Töissä löysin itseni jännittämästä, tuleeko hän paikalle. Alkuun puheenaiheita piti hakea. Ihan kuin olisimme olleet ensimmäisillä treffeillä! Iltahan oli lopulta mahtava, rento ja hyvänmakuinen - kuten treffimmekin joskus silloin ennen, kun niillä vielä kävimme.


Arki on arkea, ja sitä sen pitääkin olla. Upean ravintolaillallisen jälkeenkin palasimme kotiin täyttämään astianpesukoneen ja lähdimme aamulla yhdessä terveyskeskukseen hiv- ja hepatiittitesteihin. Mutta arkeaan tulee maustaa kivoilla hetkillä, ja lähteä toisinaan sen toisen kanssa treffeille. Tekee hyvää, jos edessä on jotain kutkuttavaa, mitä odottaa. Meilläkin on jo tähtäimessä ainakin yhdet vähän pidemmät yhteiset treffit: kolmen kuukauden päästä koittava häämatka (ulkomaille!), jonka voimin jaksamme tämän pimeyden vaikka päällä seisten.

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Kaksi ja puoli vuotta sitten päätimme mieheni kanssa, että lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Olin itse jo pari kuukautta aiemmin ollut valmis elämänmuutokseen, ja mieheni tuli hieman perässä. Meitä jännitti jo ensimmäisen mahdollisuuden jälkeen, tulisinko heti raskaaksi. Olimme olleet yhdessä lähes neljä vuotta. Yhtäkkiä kaikki olisi toisin, meitä olisikin kolme. Äitini oli kertonut tulleensa raskaaksi heti ensimmäisellä yrittämällä.

Joka kierrossa olin varma, että nyt tärppäsi. Tunsin kaikki raskausoireet, jotka googlesta löysin. Lopetin vähäisenkin alkoholinkäytön enkä enää syönyt vuohenjuustoa. Halusin kertoa kaikille, että nyt me olemme päättäneet perustaa perheen. Onneksi en kuuluttanut uutistani kovinkaan monelle. Lapsi ei ollut tullakseen. Jännitys siitä, että elämä muuttuisi, alkoi kääntyä pelkoon siitä, että meissä on jotain vikaa. Lapsi ei enää saanut tulla jos siltä tuntui, vaan sen oli tultava. Kyttäsin kalenteria, ja mieheni piti olla aina valmiina. Homma muuttui tekemiseksi.

Tuli syytöksiä ja itsesyytöksiä, keskusteluja siitä, oliko perheen perustaminen välttämätöntä. Miehen mielestä me olimme perhe jo kahdestaan. Niin ihanalta kuin se kuulostikin, minä halusin myös sen kolmannen. Lopulta vuoden yritys tuli täyteen, tunsin hukkuvani, ja soitin viimeisillä voimillani Graviditakseen.

Pääsimme hyvin pian ensivierailulle, ja tutkimukset aloitettiin. Lääkäri totesi jo alkuun, että mieheni pitäisi lopettaa tupakointi (mitäs minä sanoin!). Pian selvisi kuitenkin myös, että hänen tavaransa oli varsin kelpoa. Minun sisältäni sen sijaan löytyi jotain, joka oli kuin rakkolevää. Lääkäri kertoi sen kuin itsestäänselvyytenä: minulla oli PCO. En tiennyt mistä oli kyse, ja oliko se a.) tarttuvaa b.) yleistä c.) peruuttamatonta.

Onneksi vika oli minussa, sillä minä olin se, joka halusin tätä enemmän kuin mieheni. En uskalla ajatella mitä olisi käynyt, jos hän ei voisi saada lapsia. Mietin, oliko tämä elimistöni tapa kertoa minulle, ettei minusta ole äidiksi. Kuinka pitkälle omaa kehoaan vastaan voi taistella, ja pakottaa sen johonkin, jota varten se ei ole tehty? Jos saisimmekin raskauden alkuun, olisiko se kuitenkin tuomittu epäonnistumaan?

Kyse ei ollut pelkästään PCO:sta. Synnynnäinen sairauteni nosti päätään. Sain kohtauksia, jotka olivat viedä henkeni. Sain kuulla, että vikani on perinnöllistä. Surin äitini kuolemaa, väsyin töissä ja olin palaa loppuun. Silti, tai ehkä juuri siksi, päätimme jatkaa yritystä. Aloitetut hormonihoidot kuitenkin lopetettiin, jotta kehoni saisi toipua.

Päätimme mennä naimisiin. Meille lapsi olisi ollut tärkeämpi, mutta koska sitä ei kuulunut, keksimme muuta yhteistä ajateltavaa. Häävalmisteluissa meni melkein vuoden päivät. Häissämme tarjottiin vuohenjuustoa. Hääpäivänämme olimme edelleen kahden, vaikka tietysti läheistemme ympäröiminä, kummilapset kirkon käytävällä edelläni. Pappi puhui siitä, miten vaikeat ajat ovat tuoneet meitä lähemmäksi toisiamme, vahvistaneet meitä. Ystäväni luki meille seuraavan Raamatun tekstin:

Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi." Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa. (Laul 2: 10-14)

Nyt häähumu on hiljentynyt, kiitoskortit lähetetty. Haluaisimme edelleen lapsen. Häät ja Graviditas veivät kaikki ylimääräiset rahamme, joten lähetimme paperimme Naistenklinikalle. Yhteisen sukunimen alla jatkamme yritystämme, tuli mitä tuli. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta ehkä olemme jotain oppineet matkallamme. Hyväksyntää, nöyryyttä, toistemme kunnioitusta. Nauttimaan elämästämme tällaisena kuin se on.

Ovulaatiolleni

Olen opetellut tuntemaan sinua, opiskellut merkkejäsi ja kirjannut oireesi ylös. Olen yrittänyt miellyttää sinua kaikin tavoin ja vastata tarpeisiisi heti, kun pyydät. Olen kestänyt sinun oikkujasi ja kiittänyt sinua maasta taivaisiin kun olet suvainnut pistäytyä. Joskus toivoisin pientä kädenojennusta sinunkin puoleltasi, edes heikkoa yritystä yhteistyöhön. Mutta sinä tulet ja menet niin kuin sinua huvittaa, täysin oman, ylpeän pääsi mukaan. Jätät tulematta yhteiselle lomamatkoille vaikka sinulle on lentoliput ja all inclusive varattuna. Syöksyt kysymättä vieraisille kesken kiireisen työviikon ja odotat viiden tähden tarjoilua, kun emme ehdi mieheni kanssa edes sanoa toisillemme huomenta aamuisin. Pidät viikkoja, joskus jopa kuukausia mykkäkoulua, kunnes ilmaannut taas kuin tyhjästä ja käyttäydyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mielistelet, käytät hyväksesi, annat tyhjiä lupauksia ja petät meidät taas.

Silti, olen kiitollinen että pääsit taas luoksemme. Vaikka onkin kierron 25. päivä, enkä osannut sinua odottaa. Toivomme, että viihdyt, ja että ehkä vihdoin, tällä kertaa, palkitsisit vaivannäkömme hyvyyttäsi antamalla kiitokseksi sen yhden lahjan, jota olemme sinulta toivoneet. Jos se ei ole mahdollista, niin tulethan ainakin taas pian takaisin?

Kummeuden onnea

Viikonloppuna kävimme ystäväpariskunnan luona tutustumassa kahden viikon ikäiseen tulokkaaseen. Kyllä, ympärillämme kaikki tuntuvat lisääntyvän paitsi me. Muistan, kuinka puhuimme ajoittavamme yrityksemme niin, että olisimme samaan aikaan raskaana. Nyt heillä on jo kaksi lasta, minä en ole kertaakaan nähnyt kahta viivaa. Heidänkään onnensa ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, enkä itse voi kuvitellakaan sitä viiltävää surua, kun raskaus alkaa kerta kerran jälkeen päättyäkseen aina tuntemattomasta syystä. Valitsisinko mieluummin toistuvat keskenmenot vai sen, ettei raskaus koskaan edes ala?  Edellinen salakavalasti antaa toivoa, ja rikkoo sitten kaiken kauniin, jättäen vain syvät haavat ja entistä suuremman pelon.

Mutta onnellisempiin asioihin. Tämä perhe jos mikä antaa minulle voimaa. Heidän kolmivuotiaansa on kummipoikani, ja nyt meistä molemmista tulee myös vastasyntyneen pienen prinsessan kummeja. Tässä perheessä kummina saan todellakin olla osana lasten elämää niin paljon kuin haluan. On ihanaa päästä heidän maailmaansa ja tulla heille merkitykselliseksi ihmiseksi. Tälläkin kertaa meitä oli odotettu hartaasti, ja vipinää, riemua ja villejä leikkejä riitti. Pikkuneiti oli sylissäni lähes koko ajan ja kummitätitulokas pääsi myös vaihtamaan ensimmäisen vaipan. Ystävilläni en katsele jotain, jota en tule koskaan saamaan, vaan olen osa sitä. Vauvan tiukka katse silmiini, käsi sormeni ympärillä. Kummipojan suukko ja huutokutsu leikkimään. Emme voi kuin olla äärimmäisen kiitollisia ja onnellisia rakkaista ystävistämme, jotka jakavat tämän ilon meille.

Vertaistukea

Tänään tapasin ystävääni, joka on kuudennella kuulla raskaana. Hän on ainoa tuttuni, jonka tiedän kärsineen lapsettomuudesta vuosia. Vain toinen lapseton tietää, mistä tässä on kyse. Onkin jännä huomata, miten kova paikka hänelle oli, ja on edelleen, kertoa raskaudestaan minulle.

En voi kieltää, ettenkö tuntisi aina hetken aikaa myös kateutta kuullessani muiden raskausuutisia. Muiden vauvat eivät kuitenkaan ole minua varten tai minulta pois. Sillä, onnistuuko joku toinen lisääntymään, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä raskaustesti minun kohdallani näyttää ensi kerralla. Pelkään, että tilanteestamme tietävät välttelevät kuitenkin aihetta kanssani. Vaikka oikeasti haluaisin vain jakaa kaiken sen, mitä en välttämättä tule itse koskaan kokemaan, edes välillisesti heidän kauttaan.

Kaverinikin myönsi piilotelleensa uutistaan juuri siksi, että pelkäsi reaktiotani. Kuitenkin juuri se, että toinen saman ongelman kanssa painiva onnistuu vihdoin, tuo minulle toivoa. Lapsettomuus ei välttämättä olekaan elinkautinen tuomio. Ja jos se meille sitä olisikin, en missään nimessä toivoisi kenellekään toiselle samaa. Lisäksi tiedän tasan tarkkaan, miten suuresta asiasta tämän unelman toteutumisessa on hänelle kyse. Siihen uskomattomaan riemuun on paljon helpompi yhtyä, kuin iloita puolivahingossa alkaneesta raskaudesta. Toivon niin kovasti, että he vihdoin saavat kaiken sen, mitä ovat jo kauan tavoitelleet.

Vertaistuki on ongelmassa kuin ongelmassa korvaamatonta. Se on ehkä ainoa asia, jonka vuoksi toivoisin, että voisin jakaa tämän lapsettomuuden jonkun toisen samassa tilanteessa painivan kanssa. Ystäväni uskoo vakaasti greipin tehneen hänen raskausunelmastaan totta, joten hänen innoittamanaan syön nyt toiveikkaana jokapäiväisen greippini. Hän on myös kehoittanut lataamaan puhelimeeni kierron seurantaa helpottavan sovelluksen ja suositellut pakuriteetä. Hänen kanssaan olemme vertailleet kokemuksia hedelmöityshoidoista sekä purkaneet lapsettomuuden herättämiä tuntojamme tavalla, jolla en voisi ikinä avautua muulle kuin saman kokeneelle.

Tämä blogi saa nyt toimia minulle vertaistuen korvikkeena, sillä terveille, lapsellisille tai lasta toivomattomille en voi purkaa kaikkea mielessäni liikkuvaa. En kokonaan, enkä varsinkaan niin usein, kuin nämä asiat päässäni pyörivät.

Onnea Antti ja Satu!

Vielä täytyy palata iloitsemaan tästä ihanasta uutisesta ja onnittelemaan tuoreita sijaisvanhempia! :)

Tässä maailmassa nallekarkit eivät tosiaan aina mene tasan. Tekemästäsi virheestä, joka ei liity millään lailla kykyysi olla vanhempi, sinulta voidaan viedä mahdollisuus saada ikinä lapsia. Toisaalla voit säilyttää oikeutesi kerran tekemääsi lapseen, vaikka kuinka yrittäisit pilata sekä hänen että oman elämäsi.

Onneksi teitä vanhemmuuteen on monia, eikä lapsen tarvitse aina olla oma.

Ihana enkeli vierellä käy

Kummipoikamme sai eilen hienon nimen. Jaksoin pidellä rauhallisena uinuvaa päivänsankaria koko toimituksen ajan ja sen jälkeenkin. Miten ihanalta tuntuukaan tuudittaa kitisevä pienokainen uneen. Minä tein sen! Minä pidän sinusta huolta, haluan olla lähelläsi. Sait ylpeät isovanhemmat, rakastavan tädin sekä neljä kummia tueksesi elämän seikkailuun. Vuosi sitten kukaan ei olisi osannut arvata tätä päivää, mutta elämä on ihmeellistä, kuten on kummipoikammekin.

Juhlassa oli herkkä ja lämmin tunnelma. Jokainen vieras sai lausua pojalle onnentoivotuksensa. Sukulaislapset lauloivat riipaisevan kirkkaasti Maan korvessa kulkevi, eikä kyyneliltä voinut välttyä. Sama laulu soi äitini hautajaisissa. Tämä on elämän kaari.

Päivä oli täynnä hymyä ja ihastusta. Vasta kotona se päättyi itkuun, kun Iholla-sarjan Yrjänä vaimoineen kertoi peloistaan ja epäuskon tunteistaan vihdoin alkanutta raskautta kohtaan. Hyvin he kiteyttivät: jos ei ole toivoa, ei ole enää pelkoakaan. Minä toivon ja pelkään yhä.

Pääsky kämmenellä

Huomenna saan pidellä sylissäni kaksikuukautista vauvaa. Ihanaa, tuhisevaa, vauvantuoksuista pikkumiestä. Tai pää punaisena rääkyvää, käsivarsillani kiemurtelevaa ihmislapsen alkua. On tulevan kummipoikamme kauan odotetut ristiäiset.

Päivä tulee olemaan täynnä suuria tunteita, kuten kastepäivä aina. Rakkautta, lämpöä, ylpeyttä ja iloa. Lapsettomalle se tarkoittaa myös häivähdyksinä jotain muuta: kaipuuta, toivoa, surua ja pelkoa. Jopa kateutta. Mutta huomenna en missään nimessä salli sen tulla kuokkavieraaksi. Tämä tulee olemaan äidin ja vauvan juhlapäivä, jonka he ovat todella ansainneet. Ja johon me saamme onnen olla osallisia, sekä suuren kunnian toimia kummeina.

Löysin kirpparilta ihanan lapsenomaisesti kuvitetun runokirjan Puolukkavarvas (Johanna Venho & Anne Peltola), josta olen valinnut runoa ristiäiskorttiin. Tässä yksi, joka liikutti - olisinpa joskus minä tuon kuvan äiti:

Valokuva

Äiti ja vauva puistossa.
Tuuli kampaa tukkaa.
Vauva äidin rinnalla.
Poskella hahtuvanukkaa.

Äiti ja vauva kesässä.
Tuuli on lämmin ja hellä.
Vauva sylin pesässä.
Pääsky kämmenellä.

Puolen vuoden toivo

Tänään meillä oli miehen kanssa ensimmäinen käynti Naistenklinikan hormonipoliklinikalla. Bussissa jännitti niin että vatsassa tuntui, tällä kertaa en kuvitellut sentään toiveikkaana juilinnan johtuvan raskaudesta. Mieskään ei pystynyt syömään aamupalaa, joten hermostuneisuus kalvoi varmasti kumpaakin. Olin psyykannut niin itseäni kuin miestäkin, aioimme mennä vastaanotolle nöyrinä mutta päättäväisinä.

Vastassa oli asiallinen lääkäri, joka oli perehtynyt potilaskertomuksiimme etukäteen, emmekä joutuneet siis kertaamaan tarinaamme lainkaan. Pirteä hoitaja kevensi tunnelmaa niin, etten tällä kertaa tuntenut kertaakaan itkun hiipivän kyynelkanaviin. Heti alkuun menimme asiaan, eli siihen, ettei vaihtoehtoja liiemmin ole. Ovulaatioinduktiota voidaan yrittää pillereillä, ja siihen voidaan yhdistää inseminaatio jos aikataulut käyvät yksiin. Tällä kaavalla hoitoja tehdään yleensä korkeintaan kuusi. Sen jälkeen normaalisti edettäisiin koeputkihedelmöitykseen, mutta meille se ei ole mahdollista. Meillä on siis kuusi kiertoa aikaa onnistua. Kortit on jaettu.

Kuusi kiertoa on meille paljon. Olen onnellinen, että meillä on taas suunnitelma, ja selkeät ohjeet miten edetä. Verikokeet varattuna molemmille, Letrozolit vielä vuoden takaa kaapissa odottamassa. Tunnen oloni turvalliseksi, sillä tilanteeni otettiin vakavasti eikä meille luvattu liikoja. Kuitenkin toivettamme omasta lapsesta arvostettiin, ja lähtiessämme lääkäri toivoi, ettei seuraavia kuukautisia tulisikaan. Halasimme miehen kanssa aulassa ja lähdimme keventynein mielin kotimatkalle. Ruokahalukin oli palannut, joten paluumatkalla piti koukata Hesen kautta. :)

Myöhemmin iltapäivällä perääni vielä soitettiin. He olivat huomanneet, että syömässäni monivitamiinissa (Multiform Active) on vain 0,2 mg foolihappoa, joten kehoittivat nauttimaan lisäksi vielä 0,4mg tabletin foolihappoa. Mieletöntä!

Nyt pidän kiinni tästä kuuden kierron toivonpilkahduksesta ja jaksan taas. To do -listallakin on taas tehtävää, joka tuo tunteen asioiden etenemisestä. Ovulaatiotestejä täytyy laittaa tilaukseen - sain hoitajalta linkin (https://www.kotitesti.fi/), josta tilaamalla Clearbluen testit saa puolet halvemmalla kuin apteekista. :)