Inseminaatio nro 1

Iik, tänään oli ensimmäinen inseminaatiomme!

Mies lähti aamulla päättäväisesti paikan päälle Naistenklinikalle antamaan näytettä. Kuulemma ajatteli, että pitää sellainenkin tilanne joskus kokea. Eipä tiennyt mitä oli luvassa, sillä kesken kaiken pärähtivät palohälyttimet soimaan! Hän oli sitten jatkanut rauhassa hommansa loppuun ja tuli viileästi vessasta juuri, kun muut palasivat hälytyksen päätyttyä pihalta. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

Itse jännitin koko päivän töissä ja yritin kuumeisesti keksiä miten selittäisin aikaisen lähtöni. Bussi oli tietysti myöhässä ja kiiruhdin odotustilaan uskaltamatta käydä vessassa. Sittenpä sainkin odotella puoli tuntia jalat ristissä, kun aikataulu oli myöhässä...

Vastaanotto oli taas lämmin, ja juuri irtoamaisillaan ollut follikkeli 20-millinen. Sain vielä vahvistaa, että näyteputkilossa tosiaan oli oikean miehen tiedot. Hyvältä näyttäneen ultran jälkeen ryhdyttiin itse asiaan. Katetri vihlaisi vain hieman perille mennessään, ja sitten odoteltiin minuutin verran kun siemenneste ruiskutettiin hiljalleen kohtuonteloon. En voinut kuin hymyillä ajatellessani, että tässä ehkä tehdään meidän lastamme.

Toimenpiteen jälkeen oli jotenkin niin onnellinen olo. En tosin osaa suhtautua siihen, että inseminaation jälkeen voisi muka jatkaa ihan normaalisti toimiaan. Minulle on juuri tehty keinosiemennys! Eikö nyt pitäisi käydä selälleen pariksi tunniksi, nostaa jalat kattoon ja lausua loitsuja? Ikävä kyllä töitä oli vielä jäljellä, joten en kuitenkaan päässyt tätä toteuttamaan.

Kotona olemme miehen kanssa ihan sekaisin. Kuvittelemme jo kohdussani asuvan vauvan, ja varomme äkkinäisiä liikkeitä. Nyt olen tosin huolissani, sillä tuntuu kuin kaikki valuisi pikku hiljaa sisältäni pois. Osittain voi kyse olla pesunesteestä, mutta varmaan myös siemenneste ainakin osittain valuu pois, kuten yhdynnänkin jälkeen. Vaan kumpa nyt joku supersiittiö olisi löytänyt tiensä perille ja tämä päivä jäisi historiaan sinä päivänä, kun hänet, lapsemme, ruiskutettiin alulle.

Kahden ja puolen vuoden luomuyritysten jälkeen olo on aivan toisenlainen. Ikään kuin olisimme pidemmällä kuin koskaan ennen. Vaikka tiedämme, että todennäköisyytemme onnistua on vain vaivaisen kymmenen prosentin luokkaa. Miten ihmeessä kukaan jaksaa odottaa seuraavia kahta viikkoa?

Aikataulussa

Eilen oli kiertopäivä 12 ja ultraääni Naistenklinikalla. Letrozolea on syöty alkukierto, mutta mitään erityisiä tuntemuksia en ole huomannut. Tosin lääke aiheuttaa minulle aina lieviä hikoilukohtauksia, kuin vaihdevuosioireita, mutta näin kalsealla säällä siitä ei ole kuin hyötyä. Palasin yöllä työmatkalta ja kroppa tuntuu olevan kaikesta kiireestä sekaisin, turvoksissa ja väsynyt. Onneksi tämä oli viimeinen ulkomaanreissu tälle vuodelle!

Naistenklinikalla oli tällä kertaa vastassa mukava mieslääkäri. Ja ultraäänessä oikealla puolella odotti mukava 13 mm johtofollikkeli! Miten mahtavaa oli huomata, että munasolu on lähtenyt kasvamaan vaikken ole joka hetki sitä ehtinytkään kierron aikana ajatella. Ja vaikka myös muutama greippi ja risiiniöljykääre on jäänyt väliin kiireessä. Lääkärin mukaan näyttäisi siltä että ovuloisin seuraavan kolmen, neljän päivän sisällä, eli sunnuntaina tai maanantaina, kp 15-16. Letrozole on siis aikaistanut ovulaatiota vielä edellisestä luonnollisesti lyhyemmästä kierrosta, jossa se sattui kp 18.


Aikataulu näyttää siis olevan otollinen myös meidän ensimmäiselle inseminaatiollemme, ihanaa! Työmatkoja ei ole enää edessä, joten kunhan ovulaatio ei tapahdu jo lauantaina, pitäisi ajoituksen onnistua. Lauantai olisi huono päivä siinäkin mielessä, että meille on tulossa viikonloppuvieraita jotka viipyvät yön yli... Nyt siis kuitenkin suunnitelmissa on ovulaation tikutusta, viimeinen luonnollinen yritys lauantaiaamuna ennen vieraiden saapumista, sitten kahden vuorokauden tauko, maanantaiaamuna luultavasti siemennestenäyte purkkiin ja sitten pääsenkin inseminaatioon iltapäivällä. Voi tätä riemua! :)