3+ ajatuksia

Pitkästä aikaa ajattelin jaksaa kertoa hiukan kuulumisia. Olen hiljalleen toipunut flunssasta, palannut ensin töihin etänä ja lopulta ihan paikan päällekin. Kun flunssan oireet ovat alkaneet helpottaa, on raskauspahoinvointi nostanut päätään. Olo ei ole niin kamala kuin olisin ajatellut, mutta etova olo saattaa jatkua tunteja niin aamulla kuin illallakin. Inhottavinta on, että tunnen nälkää, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Yritän kuitenkin nauttia, koska tätä olotilaa olen vuosia tavoitellut (mieskin muistuttaa iloitsemaan jokaisesta äklötyksestä, heh, helppohan se on sanoa!).

En mahda mitään sille, että olen silti yhä hiukan epäileväinen sen suhteen, onko tämä onni mahdollista. Kyseessähän voi olla tuulimuna, joka aiheuttaa raskausoireet vaikkei mitään lasta sisälläni kasvakaan. Tai miten usea raskaus meneekään kesken, ihan yhtäkkiä. PCO ymmärtääkseni vielä hiukan lisää keskenmenon mahdollisuutta, samoin kuin perussairauteeni syömäni lääkkeet (aiheesta myöhemmin). Miksi siis meillä olisi sellainen tuuri, että kaikki menisi hyvin? Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että meillä useasti asiat menevät juuri vaikeimman kautta.

Olen rauhoittanut mieltäni uusimalla raskaustestejä. Torstaiaamuna sain Clearbluen viikkonäyttöön tuloksen 3+, joka toki piristi sillä raskaushormonin määrä on kasvanut odotetusti. Viikonlopun jälkeen raskausviikkoja pitäisi olla täynnä kuusi. Vielä yksi testi on säästetty tulevalle viikolle, jotta selviäisin torstaiaamuun. Silloin nimittäin koittaa kauan odotettu varhaisultra, ja saamme vihdoin toivottavasti kuulla, että kaikki on kunnossa. Voi kuinka pelkään ja odotankaan tuota päivää...

Olemme kertoneet raskaudesta jo vanhemmillemme, siskolleni sekä parhaalle ystävälle, joka on ollut tukenani koko lapsettomuuden ajan. On ollut uskomatonta kertoa tällainen iloinen uutinen, ja vastaanottokin on ollut mieletöntä. Itkua ja iloa ja ihania onnitteluja. Vaikka kaikki menisi pieleen, olen mieluummin ensin jakanut tämän riemun läheisille, kuin kertoisin heille pelkästä menetyksestä tai salaisin tämän kaiken myllerryksen. Toisaalta tekisi mieli jo huutaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta enempää en uskalla uutista toitottaa ennen kuin olemme käyneet ultrassa varmistamassa asian.

Aiemmin täällä blogissa kerroinkin, etten ole uskaltanut tehdä mitään vauvahankintoja näiden vuosien aikana. Vuosia sitten sain kuitenkin anopiltani nämä pikkuiset sukat, jotka olen nyt kaivanut laatikosta ja ripustanut meitä muistuttamaan. Kävin mökillä myös läpi äitini talteen laittamia lapsuudenaikaisia tavaroitamme, ja sieltä löytyy muutamia rakkaita leluja ja vaatteita. En olekaan siis ihan tyhjin käsin! Mitään en tosin vielä raaskinut ottaa mukaani tässä vaiheessa. Mutta ihana tietää, että jos kaikki menee hyvin, voin ottaa käyttöön jotain pientä, joka tuo muistoja omasta lapsuudestani.

Lastenliikkeessä kuin varkain

Kirjoitan tätä Varsovassa työmatkalla. Hotellimme vieressä on valtava ostoskeskus, jossa ehdimme pyörähtämään pikaisesti ennen sulkemista. Muut vilahtivat muotiliikkeisiin, minä seurasin seurueemme ainoaa pikkulasten äitiä lelukauppoihin. Smyk (Caty dla matych!), mikä ihana iso kauppa täynnä suloisia lastenvaatteita ja lukemattomia leluja! Miksei Suomessa ole tällaista?


Olen huomannut, että ajaudun usein vastaavaan seuraan. Lapsellisten pitää viedä kotiin tuliaisia, minulla taas on neljä kummilasta, joille voin selittää katselevani syntymäpäivä-, kaste- tai joululahjoja. Saan jälleen kuvitella kuuluvani hetken siihen maailmaan, kuin kuka tahansa tuore tai tuleva äiti vauvantarvikeostoksilla, herättämättä sen kummempaa ihmetystä. Ainakin luulen niin. Tietysti voi olla, että jossain vaiheessa joku alkaa kysellä, kun en Noa Noassa koskaan katso vaatteita itselleni, vaan plärään vain pieniä vauvannuttuja.


Joskus mietin, miksen ostaisi itselleni jotain ihanaa vauvatavaraa tulevaisuuden varalle. Tiedän, että monet hamstraavat löytöjä varastoon. Ehkä uskoni ei ole enää kuitenkaan kovin vahva, koska en pysty siihen. Sattuisi liikaa ajatella, että kaapissa odottaa kaikkea sitä ihanaa, mitä en ehkä koskaan saa käyttää. Potkupukuja, joita kukaan ei saa päälleen. Unileluja, joiden kanssa kukaan ei tule nukkumaan. Ei, minun on helpompi ajatella jo valmiiksi, etteivät ne ole minua varten. Ja toivoa, että saajalleen ne merkitsisivät edes hiukan siitä, mitä ne voisivat merkitä minulle.


Kerran olin lähellä sortua. Mummoni oli neulonut ajankuluksi maailman sievimpiä vauvanmyssyjä sekä unelmien rosanpunaisen neuletakin. Neule oli kolmevuotiaan kokoa. Minulla ei ole kolmevuotiasta kummityttöä. Kummityttöni on juuri syntynyt. Voisinko ottaa talteen neuletakin, jolle ei olisi käyttäjää kolmeen vuoteen? Neule oli menossa lahjoituksena seurakunnalle. Kurkkua kuristi kun kuvittelin hetken saavani jonain päivänä tyttölapsen, eikä mummoni olisi enää silloin neulomassa täydellisiä neulepaitoja. Sitten ajattelin sitä köyhää lasta, jonka talvea lämmittämään tuo kaunis neuletakki voisi päätyä jo hyvinkin pian. Jätin neuleen ottamatta. Harmittaa vieläkin.


Näin juuri tuoreen potretin kummitytöstäni. Hänellä oli yllään antamani potkupuku. Se, jota lentokentällä tarkkaan valitsin. Eiköhän ystäväni ole tiennyt aika täsmälleen, mitä sen valitseminen on minulle merkinnyt. Toivottavasti se köyhä lapsi jossain myös rakastaa paitaansa. Siinä oli niin kauniit napitkin.