Vielä onnellisempi

Tämän blogin oli tarkoitus palvella purkautumiskanavana sekä vertaistuen lähteenä lapsettomuudessa. Siksi blogini hiljentyikin viime keväällä kun meille vihdoin suotiin raskauden onni. Toki olisin voinut jatkaa tätä raskausblogina ja ehkäpä sen jälkeen kuvata vauva-arkea, mutta itselläni ei ole ollut siihen tarvetta. Koska kuitenkin tein aika pikaisen katoamistempun, halusin tulla vielä kerran päivittämään hiukan tilannettani, koska tiedän että se joitain kohtalotovereita voi kiinnostaa. Inhottavinta on, kun tarinan lopetus jää arvailujen varaan. Onpa ollut myös ihana lukea täältä miten moni seuraamistani kohtalotovereista on raskautunut tällä välin! :)

Meidän tarinamme loppu oli onnellinen. Olen nyt viisikuukautisen ihanan poikavauvan äiti. Olen siinä elämänvaiheessa, johon vuosia halusin, mutta johon en enää kovin tosissani uskonut koskaan yltäväni. Vieläkin pysähdyn usein pohtimaan sitä, mitä elämämme olikaan reilu vuosi sitten, ja epäilen näkeväni unta.

Raskaus sujui uskomattoman hyvin, paljon paremmin kuin uskalsin koskaan toivoa. Perussairauteni ei oireillut käytännössä mitenkään ja varsinaiset raskausoireetkin pysyivät hyvin maltillisina. Puolivälistä lähtien minulla oli kivuttomia ennakoivia supistuksia, joiden vuoksi olin pariin otteeseen lyhyellä sairauslomalla ja loppuvaiheessa selkä alkoi kramppailla, mutta jatkoin töissä äitiysloman alkuun saakka. Kaksi viimeistä kolmannesta uskalsin jo nauttiakin aika hyvillä mielin odotuksesta ja kasvavasta masusta. Pikkuisemme kasvua tosin seurattiin tarkemmin sillä sen todettiin olevan hiukan hidasta, mutta kuitenkin nousevan omaa käyräänsä.

Lääkärit päätyivät lopulta siihen, että meille molemmille turvallisin synnytystapa olisi sektio pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Pelkäsin operaatiota etukäteen, mutta kaikki meni kuten oli suunniteltu, ja pienenpieni täydellinen poikamme syntyi tähän maailmaan syyskuun lopussa. Sairaalassa vietimme lopulta viisi päivää, jotta sokeriarvot paranivat ja paino lähti nousuun. Toivuin leikkauksesta todella nopeasti ja vauva-arkemme pääsi alkamaan.

Äitiyden alku ei kuitenkaan ollut satumaisen helppoa, vaan piti sisällään paljon pelkoja, huolta ja epäonnistumisen tunteitakin. En tiedä, onko tämä yleisempää lapsettomuutta poteneilla, mutta voisin hyvin kuvitella niin. Oli vaikea hyväksyä, etten kaiken tämän toivomisen ja odottamisen jälkeen ollutkaan valmis ja täydellinen äiti. Imetys ei ollutkaan niin helppoa, kuin olin kuvitellut, vaikka toimin juuri, kuten perhevalmennuksessa oli neuvottu. Pienipainoisena syntynyt poika ei kasvanut mahan ulkopuolellakaan odotetusti, vaikka lähestulkoon asui rinnalla. Täydellinen vauvamme ei suostunutkaan nukkumaan vaikka vastasyntyneet eivät muuta teekään. Ja hän oli niin kovin itkuinen, vaikka nythän kaiken piti olla niin hyvin. Jokaisella oli oma mielipiteensä siitä, miten vauvaa pitäisi hoitaa, ja tuore äiti, joka halusi vain tehdä kaiken juuri oikein, oli (ja usein edelleenkin on) aivan hukassa näiden hyvää tarkoittavien ohjeiden keskellä.

Kuitenkin kaikesta on selvitty. Yhtäkkiä meillä asuu aurinkoinen viisikuukautinen ihanuus, jonka äitiyttä osaan koko ajan paremmin. En täydellisesti, mutta tarpeeksi hyvin. Pikku herramme jakelee maailman suloisinta hymyään pitkin päivää ja keskustelee kanssamme paljon. Hän viihtyy vihdoin mahallaankin oikein jäntevästi, tarttuu leluihin ja äidin tukkaan tiukasti, työntää kaiken tarjolla olevan suuhunsa ja tutkii varpaitaan ja peilikuvaansa. Hän nukkuu yönsä hyvin ja sen lisäksi nukahtaa nykyään päivisinkin helposti. Maistelee jo soseina useampia makuja, haluaa pitää itse lusikkaa ja alkaa pian sormiruokailemaan. Kasvaakin ihan hienosti, vaikkakin käyrien alapuolella.

Viime jouluna pääsimme lähettämään kaikille läheisille ne joulukortit, joissa irvistelee meidän oma tonttupoikamme. Olen saanut pukea poikani vaunu-unille mummoni neulomiin villavaatteisiin. En voi muuta sanoa, kuin että olen hyvin, hyvin onnellinen. Toivon niin kovasti, että jokainen lapsettomuuden kanssa kamppaileva jaksaa uskoa ja toivoa, ja lopulta saavuttaa haaveensa. Elämä osaa yllättää. Pelkkää hyvää, vauvantuoksuista tulevaisuuttta ja keväistä auringonpaistetta kaikille teille! <3

Kuin pieni poni

Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.


Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.


Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.


Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.


Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)

Aallonharjalta pohjalle

Olipahan viisiminuuttinen Facebookissa.

Ensimmäisenä uutisena saan iloita, että viisi vuotta lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni on vihdoin pakertanut kauniin vauvan maailmaan. Voi miten onnellinen olenkaan heidän puolestaan! Tätä uutista oli odotettu. Vihdoin ystäväni uskaltaa todeta, ettei kyse ollut unesta, vaan heilläkin tosiaan on ikioma vauva. Tällaiset uutiset tuovat hymyn huulille ja antavat aina toivoa meille muillekin. Ihailen punertavan vastasyntyneen kuvaa ja naputtelen sydämelliset onnittelut koko perheelle.

Seuraavana uutisena näkyykin, että hyvän nuoruudenkaverini pienokainen on tänään saanut nimen. Pikku poikanen vetää kuvissa unia tyytyväisenä, vaikka ympärillä on isot juhlat. Tästä tykkään.

Ei mene kuin hetki, kun saan yksityisviestin todella tärkeältä ystävältä, joka varmistaa olemmeko palanneet kotiin. Asumme eri kaupungeissa ja hän kyseli ennen lomaa milloin ehtisimme nähdä. Arvelin siitä hänellä olevan jotain kerrottavaa - ehkä hän olisi jo raskaana? Käy ilmi, että olen ollut oikeassa. Mutta ikävä kyllä en pääse enää onnittelemaan häntä, sillä raskaus on mennyt juuri kesken. Hän on valvonut yön sairaalassa ja ollut kaksi kertaa kaavittavana. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntuu. En voi kuin lähettää halauksia ja paljon voimia. Olo on surullinen, voimaton ja toivoton. Tämä on niin väärin.

Niinhän se on - maailma antaa ja ottaa. Ja kun joku toinen on onnensa aallonharjalla, toinen jossain toisaalla painuu juuri syvimpiin vesiin. Täytyy vain toivoa, että seuraava aalto nostaa taas ylös.