Askel kerrallaan

Huomenna tulee täyteen kymmenen raskausviikkoa, toivottavasti. Lapsettomuus on yhtä odottamista, mutta ennen plussaa en arvannut, miten sama piinailu jatkuukin edelleen. Niin, kysehän on odotusajasta, joten olisihan se pitänyt tajuta! Ensin odoteltiin varhaisultraa paniikissa. Sen tuoma varmuus kesti noin kaksi päivää. Sen jälkeen samat pelot palasivat, ja mietin joka päivä, onkohan pikkuinen enää elossa.

 

Kävimme ensimmäisen kerran neuvolassa. Käynti oli mukava meille molemmille, ja saimme pari odotus- ja raskausopasta, joita olenkin jo innoissani selannut. Mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei siellä varmisteta raskautta mitenkään. Vanhemmille puhutaan tulevasta lapsesta, joka voi, anteeksi vain, olla jo olematta. Tehtyäsi positiivisen testin itse kotona saatat odottaa viikolle 12-13 ennen kuin pääset ensimmäiseen ultraan tarkistamaan, asuuko vatsassasi oikeastaan ketään. Miten naiset kestävät tämän epätietoisuuden?

Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.

Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.

Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!

Hei hei, mitä kuuluu?

Tänään mennään päivässä 7+5. Päivärytmini on nykyään seuraava: Nukun yöllä 9-10 tuntia, aamutoimiin menee reilu tunti aamuisesta olosta riippuen, matka töihin kestää tunnin, töissä olen kahdeksan plus tuntia, kotiin taas tunnin matka, josta yleensä nukun viimeisen bussimatkan. Iltaan jää siis kolmisen tuntia, jolloin lähinnä syön, katson telkkaria ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Käyn kävelyllä jos jaksan. Olen väsynyt, etenkin iltaa kohden pahoinvoiva, nälkäinen mutta edellisen vuoksi ruoan suhteen valikoiva. Tuoreet kasvikset ja hedelmät maistuvat aina, samoin kuin appelsiinimehu, raejuusto ja jugurtti. Kahvia ja teetä en voisi kuvitellakaan juovani.

Vaikka jokapäiväinen pahoinvointi kuluttaa, voin raskaana paremmin kuin olisin kuvitellut. En ole oksentanut tai joutunut jättämään jotain väliin siksi että voin pahoin. Tämä on siedettävää, ja kun muistaa sen syyn, suorastaan ilon aihe. Vieläkin tuntuu vain niin epätodelliselta, että minä muka olen raskaana.

Alkuviikosta kävin omalla kardiologillani. Minulla on synnynnäinen sydänvika, jonka vuoksi tarvitsen tarkkaa seurantaa nyt raskauden aikana. Kaikki näytti onnekseni olevan ennallaan, mutta tilannetta kontrolloidaan kuukauden välein. Puhuimme stressaavasta työstäni sekä matkustamisesta. Olen jo aiemmin voipunut työssäni ja aiheuttanut itselleni terveysongelmia, ja nyt pitäisi pystyä pitämään erityistä huolta jaksamisesta. Lääkäri kirjoitti minulle todistuksen, etten saa lentää ollenkaan raskauden aikana sydänvian vuoksi. Lisäksi hän painotti, että jos olo huononee tai väsymys pahenee, he kirjoittavat erittäin herkästi sairauslomaa.

Varmistin vielä kerran, että lääkitykseni todella on turvallinen raskauden aikana, vaikka paketissa todetaan ettei sitä saisi käyttää raskaana ja Naistenklinikalla oltiin myös asiasta mainittu. Hän oli edelleen sitä mieltä, mutta lupasi konsultoida vielä osaston ylilääkäriä. Ja tadaa, tämä oli sitä mieltä, että lääkitys kannattaa vaihtaa. Mahdollisimman pian. Lääkkeeni voi lisätä keskenmenon riskiä ja lapsen pienikokoisuutta. Lääkkeen vaihto ei ole tietenkään yksinkertaista, sillä uuden lääkkeen pitää turvata minun terveyteni. Menen siis sisään vuodeosastolle maanantaiksi ja tiistaiksi, jotta lääkkeenvaihdon vaikutuksia voidaan tarkkailla. En olisi toivonut tätä hässäkkää nyt enää tähän väliin, sillä vaihto olisi voitu tehdä jo etukäteen vaarantamatta raskautta. Pelästyin myös etenkin alkuun mitä vahinkoa on mahdollisesti jo aiheutettu, mutta yritän ajatella että lapsi oli varhaisultrassa kunnossa, joten emme ole myöhässä.

Iisisti töissä, lentokielto ja pari päivää sairaalassa juuri, kun meillä on todella kiireinen tilanne töissä ja minun oli tarkoitus olla ensi viikko työmatkalla. Kuukausittaisia kardiologikäyntejä normaalien neuvolan, ultrien ym. lisäksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa raskaudesta esimiehelleni jo nyt. Huh, juuri se mitä odottava äiti ei näinä viikkoina vielä haluaisi tehdä. Pomoni ensimmäinen reaktio: "Mä arvasin! Yhtenä päivänä kun tulit palaveriin, katsoin että no nyt se on raskaana. Onhan sitä jo odotettukin!" Hän oli jo päättänyt, ettei minun kalenteriini laiteta enää mitään lentoja. Lisäksi ryhdymme keksimään ylipäätään minulle kevyempää tehtävää, ja hakemaan nykyiseen tehtävääni uutta henkilöä parin kuukauden päästä. Tarkoitus on vaihtaa vihdoin kokonaan työnkuvaani, joka on ollut puheissa jo vuoden uupumukseni ja terveyteni vuoksi, mutta jäänyt työn alle. "Muista, että sinulla on nyt oikeus ajatella vain itsesi ja vauvasi terveyttä. Kaikki muu on toissijaista." Onneksi kerroin.

Ajattelen asian nyt niin, että menen pariksi päiväksi lepäämään sairaalaan, ja vältän samalla tiukimmat päivät töissä. Tämä viikko antoi jo esimakua siitä, millainen ensi viikosta olisi tulossa, joten onneksi olen mukana vain loppuviikon, ja kotimaasta käsin. Aion kuunnella kehoani tarkkaan, ja reagoida jos se tarvitsee pysähtymistä. Minulla on nyt kardiologin sekä esimieheni siunaus sille. Tämä projekti on tärkein prioriteettilistallani, ja se ansaitkoon kaiken tarvitsemansa huomion. Huvittavinta on vain se, että tämä onni tuntuu tosiaan edelleen vain suurelta huijaukselta. Ja nyt olen jo vetänyt mukaan satumaailmaan työpaikkani ja yliopistollisen sairaalankin!