Vihdoin onnellinen

Meillä on meneillään jo neljästoista raskausviikko, ensimmäinen kolmannes alkaa siis olla takana. En tiedä, uskoinko enää pitkään aikaan tosissani että voisin olla tässä tilanteessa. Mutta nyt olen vihdoin tässä, olen onnellinen, ja uskallan nauttia raskaudestani.

Huolet hälvenivät varhaisraskauden ultraääniseulonnassa, jossa pääsimme miehen kanssa yhdessä näkemään täydellisen vauvamme. Tilanne oli uskomaton ja liikuttava, molemmilla kyyneleet silmissä. Tosiaan, ruudulla ei enää näkynyt katkarapua, vaan aivan vauvan näköinen ihana pieni ihmisenalku. Sillä oli kauniin muotoinen pää ja pieni nenä. Se potki jaloillaan, heilutteli käsiään ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Kätilöllä oli kova työ yrittää ottaa mittoja ja kuvia aktiivisesta pienokaisestamme! Hänen mukaansa vauvat eivät voi koskaan liikkua liikaa, ja olimmekin kovin ylpeitä pienestä reippaasta ihanuudestamme.

Kätilö oli aivan ihana, todella sydämellinen ja jaksoi selostaa meille juuri kaiken sen, mitä helpottuneina tulevina vanhempina halusimme kuulla. Kiirettä ei ollut, vaan saimme ihastella pikkuista pitkään joka suunnasta. Sekä tietysti muutaman kuvan kotiin varjeltavaksi. Pituutta pienokaisella oli 63 mm ja se vastasikin kooltaan vanhempaa kuin mitä olin varhaisultran mukaan laskeskellut, joten hyppäsimme päivissä harppauksen eteenpäin. Ilmeisesti katkarapumme oli ollut silloin hiukan vinossa. :) Laskettu aika on jo tasan kuuden kuukauden päästä! Tosin se on viimeisistä kuukautisista laskettu, kätilö ei lähtenyt sitä siirtämään koska eroa sikiön kokoon oli vain muutama päivä. Saimme jo myös postissa Downin syndrooman seulontakokeen tulokset, jotka olivat normaalit.

Tuon ultraäänen jälkeen asenteeni on muuttunut täysin. Iloitsen joka päivä raskaudestani enkä suostu enää murehtimaan. Ihailen päivittäin vatsaani, jossa alkaa jo näkyä pientä pyöristymistä. Kriittisin aika on ohi, todennäköisyydet ovat nyt puolellamme, ja haluan uskoa että kaikki menee hyvin. Olemmekin nyt pääsiäisen aikaan jakaneet uutistamme lähipiirissä laajemmalle, ja se on aina yhtä ihanaa. Nyt meillä on monta innokasta mukanaodottajaa. Mummokin alkoi suunnittelemaan pikkuiselle neulevaatteita, joten pelkoni siitä, ettei lapseni saisi ikinä pukeutua mummon tekemiin vaatteisiin taitaa jäädä toteutumatta. :)

Ehkä osa pahoinvoinnistani on ollut myös henkistä, sillä ultran jälkeen paha olo on hellittänyt. Se jos mikä lisää vielä iloani! Sen myötä olen myös alkanut liikkumaan enemmän: tehnyt kävelylenkkejä, raskausajan jumppia sekä aloittanut kevään pihatyöt. Ensimmäiset kirkkaissa väreissä loistavat sipulikukat ja mullan tuoksu, voi mitä tunteita se aina herättääkään.

Kevät etenee ja kevään kasvun ihmeitä seuratessani kasvatan myös sisälläni pientä ihanaa ihmettä. Itkettää ilosta joka kerta kun ajattelenkin, miten onnellinen saan olla! Toivon niin sydämeni pohjasta tätä samaa onnea kaikille sitä odottaville. Ja voimia jaksaa, kunnes se on totta.

Katkarapu ja syke

Tänään se koitti: varhaisultra! Voitte kuvitella miten minua jännitti odotushuoneessa. Mies ei päässytkään mukaan vaan joutui töihin sairastapauksen vuoksi. Kello kävi, eikä minua kutsuttu sisään. Muut parit ja yksinäiset naiset yksi toisensa jälkeen kuulivat nimensä ja jättivät minut. Tuijottelin seiniä ja näpyttelin miehelle viestejä: ei vieläkään...

Lähes tunnin myöhässä lääkäri vihdoin tuli. Tarttui käteen ja kysyi sydämellisesti miten olen voinut. Huoneessa sisällä totesi, että tiedän miten sinua jännittää, joten katsotaan heti miltä siellä näyttää. Lupasi sanoa heti, kun jotain näkyy.

Pian lääkäri kosketti jalkaani ja totesi: "Täällä on kaikki hyvin, onneksi olkoon!". Samalla kun purskahdin itkuun toi hoitaja jo nenäliinaa ja onnitteli myös. Minulle esiteltiin sisälläni kasvava katkarapu ja sain nähdä, miten se värisi sydämenlyöntien tahdissa. Epätodellista. Sain kuvan pikkuisestamme, äitiyskortin sekä vielä useita onnitteluja. Minä olen äiti!

Katkaravun koko vastasi viikkoja 6+3, eli pari päivää vähemmän kuin olin itse arvioinut. Ottaen huomioon häämatkan aiheuttaman ajantajun katoamisen, en huolehdi siitä. Ilmeisesti ovulaatio on vain ollut vielä hiukan myöhemmin kuin arvelin.

Käynti oli todella ihana, ja nyt on ehdottomasti helpottunut olo. Tähän asti ainakin olen onnistunut kasvattamaan tuota pientä sykkivää olentoa. Nyt teen kaiken minkä itse voin, että pikkainen myös jatkaa kasvuaan. Minun käsissänihän asia ei ole, mutta ollaan toiveikkaita. <3

Puolen vuoden toivo

Tänään meillä oli miehen kanssa ensimmäinen käynti Naistenklinikan hormonipoliklinikalla. Bussissa jännitti niin että vatsassa tuntui, tällä kertaa en kuvitellut sentään toiveikkaana juilinnan johtuvan raskaudesta. Mieskään ei pystynyt syömään aamupalaa, joten hermostuneisuus kalvoi varmasti kumpaakin. Olin psyykannut niin itseäni kuin miestäkin, aioimme mennä vastaanotolle nöyrinä mutta päättäväisinä.

Vastassa oli asiallinen lääkäri, joka oli perehtynyt potilaskertomuksiimme etukäteen, emmekä joutuneet siis kertaamaan tarinaamme lainkaan. Pirteä hoitaja kevensi tunnelmaa niin, etten tällä kertaa tuntenut kertaakaan itkun hiipivän kyynelkanaviin. Heti alkuun menimme asiaan, eli siihen, ettei vaihtoehtoja liiemmin ole. Ovulaatioinduktiota voidaan yrittää pillereillä, ja siihen voidaan yhdistää inseminaatio jos aikataulut käyvät yksiin. Tällä kaavalla hoitoja tehdään yleensä korkeintaan kuusi. Sen jälkeen normaalisti edettäisiin koeputkihedelmöitykseen, mutta meille se ei ole mahdollista. Meillä on siis kuusi kiertoa aikaa onnistua. Kortit on jaettu.

Kuusi kiertoa on meille paljon. Olen onnellinen, että meillä on taas suunnitelma, ja selkeät ohjeet miten edetä. Verikokeet varattuna molemmille, Letrozolit vielä vuoden takaa kaapissa odottamassa. Tunnen oloni turvalliseksi, sillä tilanteeni otettiin vakavasti eikä meille luvattu liikoja. Kuitenkin toivettamme omasta lapsesta arvostettiin, ja lähtiessämme lääkäri toivoi, ettei seuraavia kuukautisia tulisikaan. Halasimme miehen kanssa aulassa ja lähdimme keventynein mielin kotimatkalle. Ruokahalukin oli palannut, joten paluumatkalla piti koukata Hesen kautta. :)

Myöhemmin iltapäivällä perääni vielä soitettiin. He olivat huomanneet, että syömässäni monivitamiinissa (Multiform Active) on vain 0,2 mg foolihappoa, joten kehoittivat nauttimaan lisäksi vielä 0,4mg tabletin foolihappoa. Mieletöntä!

Nyt pidän kiinni tästä kuuden kierron toivonpilkahduksesta ja jaksan taas. To do -listallakin on taas tehtävää, joka tuo tunteen asioiden etenemisestä. Ovulaatiotestejä täytyy laittaa tilaukseen - sain hoitajalta linkin (https://www.kotitesti.fi/), josta tilaamalla Clearbluen testit saa puolet halvemmalla kuin apteekista. :)