Vihdoin onnellinen

Meillä on meneillään jo neljästoista raskausviikko, ensimmäinen kolmannes alkaa siis olla takana. En tiedä, uskoinko enää pitkään aikaan tosissani että voisin olla tässä tilanteessa. Mutta nyt olen vihdoin tässä, olen onnellinen, ja uskallan nauttia raskaudestani.

Huolet hälvenivät varhaisraskauden ultraääniseulonnassa, jossa pääsimme miehen kanssa yhdessä näkemään täydellisen vauvamme. Tilanne oli uskomaton ja liikuttava, molemmilla kyyneleet silmissä. Tosiaan, ruudulla ei enää näkynyt katkarapua, vaan aivan vauvan näköinen ihana pieni ihmisenalku. Sillä oli kauniin muotoinen pää ja pieni nenä. Se potki jaloillaan, heilutteli käsiään ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Kätilöllä oli kova työ yrittää ottaa mittoja ja kuvia aktiivisesta pienokaisestamme! Hänen mukaansa vauvat eivät voi koskaan liikkua liikaa, ja olimmekin kovin ylpeitä pienestä reippaasta ihanuudestamme.

Kätilö oli aivan ihana, todella sydämellinen ja jaksoi selostaa meille juuri kaiken sen, mitä helpottuneina tulevina vanhempina halusimme kuulla. Kiirettä ei ollut, vaan saimme ihastella pikkuista pitkään joka suunnasta. Sekä tietysti muutaman kuvan kotiin varjeltavaksi. Pituutta pienokaisella oli 63 mm ja se vastasikin kooltaan vanhempaa kuin mitä olin varhaisultran mukaan laskeskellut, joten hyppäsimme päivissä harppauksen eteenpäin. Ilmeisesti katkarapumme oli ollut silloin hiukan vinossa. :) Laskettu aika on jo tasan kuuden kuukauden päästä! Tosin se on viimeisistä kuukautisista laskettu, kätilö ei lähtenyt sitä siirtämään koska eroa sikiön kokoon oli vain muutama päivä. Saimme jo myös postissa Downin syndrooman seulontakokeen tulokset, jotka olivat normaalit.

Tuon ultraäänen jälkeen asenteeni on muuttunut täysin. Iloitsen joka päivä raskaudestani enkä suostu enää murehtimaan. Ihailen päivittäin vatsaani, jossa alkaa jo näkyä pientä pyöristymistä. Kriittisin aika on ohi, todennäköisyydet ovat nyt puolellamme, ja haluan uskoa että kaikki menee hyvin. Olemmekin nyt pääsiäisen aikaan jakaneet uutistamme lähipiirissä laajemmalle, ja se on aina yhtä ihanaa. Nyt meillä on monta innokasta mukanaodottajaa. Mummokin alkoi suunnittelemaan pikkuiselle neulevaatteita, joten pelkoni siitä, ettei lapseni saisi ikinä pukeutua mummon tekemiin vaatteisiin taitaa jäädä toteutumatta. :)

Ehkä osa pahoinvoinnistani on ollut myös henkistä, sillä ultran jälkeen paha olo on hellittänyt. Se jos mikä lisää vielä iloani! Sen myötä olen myös alkanut liikkumaan enemmän: tehnyt kävelylenkkejä, raskausajan jumppia sekä aloittanut kevään pihatyöt. Ensimmäiset kirkkaissa väreissä loistavat sipulikukat ja mullan tuoksu, voi mitä tunteita se aina herättääkään.

Kevät etenee ja kevään kasvun ihmeitä seuratessani kasvatan myös sisälläni pientä ihanaa ihmettä. Itkettää ilosta joka kerta kun ajattelenkin, miten onnellinen saan olla! Toivon niin sydämeni pohjasta tätä samaa onnea kaikille sitä odottaville. Ja voimia jaksaa, kunnes se on totta.

Kuin pieni poni

Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.


Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.


Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.


Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.


Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)

Askel kerrallaan

Huomenna tulee täyteen kymmenen raskausviikkoa, toivottavasti. Lapsettomuus on yhtä odottamista, mutta ennen plussaa en arvannut, miten sama piinailu jatkuukin edelleen. Niin, kysehän on odotusajasta, joten olisihan se pitänyt tajuta! Ensin odoteltiin varhaisultraa paniikissa. Sen tuoma varmuus kesti noin kaksi päivää. Sen jälkeen samat pelot palasivat, ja mietin joka päivä, onkohan pikkuinen enää elossa.

 

Kävimme ensimmäisen kerran neuvolassa. Käynti oli mukava meille molemmille, ja saimme pari odotus- ja raskausopasta, joita olenkin jo innoissani selannut. Mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei siellä varmisteta raskautta mitenkään. Vanhemmille puhutaan tulevasta lapsesta, joka voi, anteeksi vain, olla jo olematta. Tehtyäsi positiivisen testin itse kotona saatat odottaa viikolle 12-13 ennen kuin pääset ensimmäiseen ultraan tarkistamaan, asuuko vatsassasi oikeastaan ketään. Miten naiset kestävät tämän epätietoisuuden?

Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.

Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.

Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!

Hei hei, mitä kuuluu?

Tänään mennään päivässä 7+5. Päivärytmini on nykyään seuraava: Nukun yöllä 9-10 tuntia, aamutoimiin menee reilu tunti aamuisesta olosta riippuen, matka töihin kestää tunnin, töissä olen kahdeksan plus tuntia, kotiin taas tunnin matka, josta yleensä nukun viimeisen bussimatkan. Iltaan jää siis kolmisen tuntia, jolloin lähinnä syön, katson telkkaria ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Käyn kävelyllä jos jaksan. Olen väsynyt, etenkin iltaa kohden pahoinvoiva, nälkäinen mutta edellisen vuoksi ruoan suhteen valikoiva. Tuoreet kasvikset ja hedelmät maistuvat aina, samoin kuin appelsiinimehu, raejuusto ja jugurtti. Kahvia ja teetä en voisi kuvitellakaan juovani.

Vaikka jokapäiväinen pahoinvointi kuluttaa, voin raskaana paremmin kuin olisin kuvitellut. En ole oksentanut tai joutunut jättämään jotain väliin siksi että voin pahoin. Tämä on siedettävää, ja kun muistaa sen syyn, suorastaan ilon aihe. Vieläkin tuntuu vain niin epätodelliselta, että minä muka olen raskaana.

Alkuviikosta kävin omalla kardiologillani. Minulla on synnynnäinen sydänvika, jonka vuoksi tarvitsen tarkkaa seurantaa nyt raskauden aikana. Kaikki näytti onnekseni olevan ennallaan, mutta tilannetta kontrolloidaan kuukauden välein. Puhuimme stressaavasta työstäni sekä matkustamisesta. Olen jo aiemmin voipunut työssäni ja aiheuttanut itselleni terveysongelmia, ja nyt pitäisi pystyä pitämään erityistä huolta jaksamisesta. Lääkäri kirjoitti minulle todistuksen, etten saa lentää ollenkaan raskauden aikana sydänvian vuoksi. Lisäksi hän painotti, että jos olo huononee tai väsymys pahenee, he kirjoittavat erittäin herkästi sairauslomaa.

Varmistin vielä kerran, että lääkitykseni todella on turvallinen raskauden aikana, vaikka paketissa todetaan ettei sitä saisi käyttää raskaana ja Naistenklinikalla oltiin myös asiasta mainittu. Hän oli edelleen sitä mieltä, mutta lupasi konsultoida vielä osaston ylilääkäriä. Ja tadaa, tämä oli sitä mieltä, että lääkitys kannattaa vaihtaa. Mahdollisimman pian. Lääkkeeni voi lisätä keskenmenon riskiä ja lapsen pienikokoisuutta. Lääkkeen vaihto ei ole tietenkään yksinkertaista, sillä uuden lääkkeen pitää turvata minun terveyteni. Menen siis sisään vuodeosastolle maanantaiksi ja tiistaiksi, jotta lääkkeenvaihdon vaikutuksia voidaan tarkkailla. En olisi toivonut tätä hässäkkää nyt enää tähän väliin, sillä vaihto olisi voitu tehdä jo etukäteen vaarantamatta raskautta. Pelästyin myös etenkin alkuun mitä vahinkoa on mahdollisesti jo aiheutettu, mutta yritän ajatella että lapsi oli varhaisultrassa kunnossa, joten emme ole myöhässä.

Iisisti töissä, lentokielto ja pari päivää sairaalassa juuri, kun meillä on todella kiireinen tilanne töissä ja minun oli tarkoitus olla ensi viikko työmatkalla. Kuukausittaisia kardiologikäyntejä normaalien neuvolan, ultrien ym. lisäksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa raskaudesta esimiehelleni jo nyt. Huh, juuri se mitä odottava äiti ei näinä viikkoina vielä haluaisi tehdä. Pomoni ensimmäinen reaktio: "Mä arvasin! Yhtenä päivänä kun tulit palaveriin, katsoin että no nyt se on raskaana. Onhan sitä jo odotettukin!" Hän oli jo päättänyt, ettei minun kalenteriini laiteta enää mitään lentoja. Lisäksi ryhdymme keksimään ylipäätään minulle kevyempää tehtävää, ja hakemaan nykyiseen tehtävääni uutta henkilöä parin kuukauden päästä. Tarkoitus on vaihtaa vihdoin kokonaan työnkuvaani, joka on ollut puheissa jo vuoden uupumukseni ja terveyteni vuoksi, mutta jäänyt työn alle. "Muista, että sinulla on nyt oikeus ajatella vain itsesi ja vauvasi terveyttä. Kaikki muu on toissijaista." Onneksi kerroin.

Ajattelen asian nyt niin, että menen pariksi päiväksi lepäämään sairaalaan, ja vältän samalla tiukimmat päivät töissä. Tämä viikko antoi jo esimakua siitä, millainen ensi viikosta olisi tulossa, joten onneksi olen mukana vain loppuviikon, ja kotimaasta käsin. Aion kuunnella kehoani tarkkaan, ja reagoida jos se tarvitsee pysähtymistä. Minulla on nyt kardiologin sekä esimieheni siunaus sille. Tämä projekti on tärkein prioriteettilistallani, ja se ansaitkoon kaiken tarvitsemansa huomion. Huvittavinta on vain se, että tämä onni tuntuu tosiaan edelleen vain suurelta huijaukselta. Ja nyt olen jo vetänyt mukaan satumaailmaan työpaikkani ja yliopistollisen sairaalankin!

Katkarapu ja syke

Tänään se koitti: varhaisultra! Voitte kuvitella miten minua jännitti odotushuoneessa. Mies ei päässytkään mukaan vaan joutui töihin sairastapauksen vuoksi. Kello kävi, eikä minua kutsuttu sisään. Muut parit ja yksinäiset naiset yksi toisensa jälkeen kuulivat nimensä ja jättivät minut. Tuijottelin seiniä ja näpyttelin miehelle viestejä: ei vieläkään...

Lähes tunnin myöhässä lääkäri vihdoin tuli. Tarttui käteen ja kysyi sydämellisesti miten olen voinut. Huoneessa sisällä totesi, että tiedän miten sinua jännittää, joten katsotaan heti miltä siellä näyttää. Lupasi sanoa heti, kun jotain näkyy.

Pian lääkäri kosketti jalkaani ja totesi: "Täällä on kaikki hyvin, onneksi olkoon!". Samalla kun purskahdin itkuun toi hoitaja jo nenäliinaa ja onnitteli myös. Minulle esiteltiin sisälläni kasvava katkarapu ja sain nähdä, miten se värisi sydämenlyöntien tahdissa. Epätodellista. Sain kuvan pikkuisestamme, äitiyskortin sekä vielä useita onnitteluja. Minä olen äiti!

Katkaravun koko vastasi viikkoja 6+3, eli pari päivää vähemmän kuin olin itse arvioinut. Ottaen huomioon häämatkan aiheuttaman ajantajun katoamisen, en huolehdi siitä. Ilmeisesti ovulaatio on vain ollut vielä hiukan myöhemmin kuin arvelin.

Käynti oli todella ihana, ja nyt on ehdottomasti helpottunut olo. Tähän asti ainakin olen onnistunut kasvattamaan tuota pientä sykkivää olentoa. Nyt teen kaiken minkä itse voin, että pikkainen myös jatkaa kasvuaan. Minun käsissänihän asia ei ole, mutta ollaan toiveikkaita. <3

3+ ajatuksia

Pitkästä aikaa ajattelin jaksaa kertoa hiukan kuulumisia. Olen hiljalleen toipunut flunssasta, palannut ensin töihin etänä ja lopulta ihan paikan päällekin. Kun flunssan oireet ovat alkaneet helpottaa, on raskauspahoinvointi nostanut päätään. Olo ei ole niin kamala kuin olisin ajatellut, mutta etova olo saattaa jatkua tunteja niin aamulla kuin illallakin. Inhottavinta on, että tunnen nälkää, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Yritän kuitenkin nauttia, koska tätä olotilaa olen vuosia tavoitellut (mieskin muistuttaa iloitsemaan jokaisesta äklötyksestä, heh, helppohan se on sanoa!).

En mahda mitään sille, että olen silti yhä hiukan epäileväinen sen suhteen, onko tämä onni mahdollista. Kyseessähän voi olla tuulimuna, joka aiheuttaa raskausoireet vaikkei mitään lasta sisälläni kasvakaan. Tai miten usea raskaus meneekään kesken, ihan yhtäkkiä. PCO ymmärtääkseni vielä hiukan lisää keskenmenon mahdollisuutta, samoin kuin perussairauteeni syömäni lääkkeet (aiheesta myöhemmin). Miksi siis meillä olisi sellainen tuuri, että kaikki menisi hyvin? Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että meillä useasti asiat menevät juuri vaikeimman kautta.

Olen rauhoittanut mieltäni uusimalla raskaustestejä. Torstaiaamuna sain Clearbluen viikkonäyttöön tuloksen 3+, joka toki piristi sillä raskaushormonin määrä on kasvanut odotetusti. Viikonlopun jälkeen raskausviikkoja pitäisi olla täynnä kuusi. Vielä yksi testi on säästetty tulevalle viikolle, jotta selviäisin torstaiaamuun. Silloin nimittäin koittaa kauan odotettu varhaisultra, ja saamme vihdoin toivottavasti kuulla, että kaikki on kunnossa. Voi kuinka pelkään ja odotankaan tuota päivää...

Olemme kertoneet raskaudesta jo vanhemmillemme, siskolleni sekä parhaalle ystävälle, joka on ollut tukenani koko lapsettomuuden ajan. On ollut uskomatonta kertoa tällainen iloinen uutinen, ja vastaanottokin on ollut mieletöntä. Itkua ja iloa ja ihania onnitteluja. Vaikka kaikki menisi pieleen, olen mieluummin ensin jakanut tämän riemun läheisille, kuin kertoisin heille pelkästä menetyksestä tai salaisin tämän kaiken myllerryksen. Toisaalta tekisi mieli jo huutaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta enempää en uskalla uutista toitottaa ennen kuin olemme käyneet ultrassa varmistamassa asian.

Aiemmin täällä blogissa kerroinkin, etten ole uskaltanut tehdä mitään vauvahankintoja näiden vuosien aikana. Vuosia sitten sain kuitenkin anopiltani nämä pikkuiset sukat, jotka olen nyt kaivanut laatikosta ja ripustanut meitä muistuttamaan. Kävin mökillä myös läpi äitini talteen laittamia lapsuudenaikaisia tavaroitamme, ja sieltä löytyy muutamia rakkaita leluja ja vaatteita. En olekaan siis ihan tyhjin käsin! Mitään en tosin vielä raaskinut ottaa mukaani tässä vaiheessa. Mutta ihana tietää, että jos kaikki menee hyvin, voin ottaa käyttöön jotain pientä, joka tuo muistoja omasta lapsuudestani.

Ensimmäiset raskausoireeni

Minun kohdallani ensimmäiset raskausoireeni olivat kuukautisoireita. Tai niin kuvittelin, koska niissä ei ollut käytännössä mitään eroa. Kuten kerroinkin, matkan ja aikaeron vuoksi en ollut selvillä lopullisesta ovulaatiopäivästä, joten en voinut tietää tarkalleen milloin kuukautiset olisivat myöhässä. Kun kuitenkin kuukautisoireet olivat jatkuneet jo monta päivää, eikä vuotoa näkynyt, päätin tehdä tuon elämäni muuttaneen testin. Joka kierrossahan sitä kuvittelee, että tällä kertaa oireet ovat jotenkin hitusen erilaisia. Tälläkin kertaa toki elättelin vastaavia tulkintoja, vaikka samalla muistin elävästi jokaisen aikaisemman pettymyksen vastaavassa tilanteessa. Siksi olikin järkytys, kun selkeä viiva alkoi piirtyä testiin välittömästi.

Käyttämäni WomanLog on tosiaan hyvä työkalu oireiden listaamiseen. Sen avustamana voinkin jakaa tässä aika tarkkaan oireeni loppukierron ja positiivisen testin ajalta:

Palelu
Palelin jo loman viimeisinä päivinä. Toki sää oli hiukan pilvinen, mutta silti - olimme Karibialla eikä kukaan muu kalistellut hampaita. Itse olen viluissani yleensä myös pari päivää ennen kuukautisia.

Kuumat aallot
Nämä tulivat aamuisin, kun lähdin töihin loman jälkeen. Ensin olin palellut koko yön, ja kun vihdoin sain itseni suihkussa lämpimäksi, aloin hikoilla. Minulla kuumat aallot liittyvät usein myöskin kuukautisiin. Nyt tosin kun olen myös flunssassa, en osaa varmaksi sanoa paljonko nämä lämpövaihtelut liittyvät siihen ja mikä osa siitä alkaneeseen raskauteen.

Alaselkäsärky
Alaselän kipeytyminen on minulla aina selkein merkki alkavista kuukautisista. Tämä olikin myös se joka herätti raskaustoiveet, sillä kivun alku ennakoi, että kuukautiset alkavat parin päivän sisällä. Kipu jatkui, mutta uusi kierto ei alkanut. Tämä selkäkipu on edelleen mukana, ja veikkaan että alaselästä tuleekin taakkani koko raskauden ajaksi, se kun on meillä suvussa heikko kohta ja joutuu tietysti koville vatsan kasvaessa.

Nivussärky
Tämäkin on minulla aina oire kuukautisista. Se on jatkunut edelleen, ei siis jatkuvana vaan toisinaan tuntuvina nipistelyinä.

Ummetus
Vatsani on ollut todella kovalla jo monta päivää - matkalta palatessa se oli hiukan sekaisin mutta kovettui heti ja suolen toiminta hidastui selkeästi. Tämä ilmeisesti on tarkoituksenmukaista, jotta mahdollisimman paljon ravintoaineita ehtisi imeytyä elimistöön. Kuukautisten aikaan minulla ainakin vatsa on päinvastoin ihan kuralla ja hallitsematon, joten tämä oli ero entiseen.

Rintojen sivujen arkuus
Oikean rinnan sivu oli hieman arka niihin aikoihin kun tein testin. Myös tällainen oire minulla on ollut myös pari kertaa aiemmin, merkkinä vain kuukautisten alkamisesta. Nyt näiden kolmen päivän aikana molempien rintojen sivut ovat alkaneet aristaa todella paljon.

Finnit
Leukaan nousee pari itsepintaista finniä, jotka eivät tahdo lähteä millään ja kipeytyvät. Finnit liittyvät minulla aina kuukautisiin, joten ei mitään uutta.

Vatsan nippailu ja turvotus
Vatsa alkoi turvota juuri ennen testiä, kuten yleensäkin ennen menkkoja. Töissä jouduin avaamaan välillä vetoketjua juuri ostetuista housuista, ja vatsa näytti siltä kuin olisin jo pitkälläkin. Vatsaa myös nipistelee niin, että välillä en voi nukkua vatsallani. Kohtu se siellä ilmeisesti kasvaa. :)

Ruokahalu
Nälkä tulee ja usein. Mutta kuukautisiin verrattuna erona on se, ettei makeaa varsinaisesti tee mieli. Se ei tarkoita etteikö herkkuja voisi syödä, sillä ei nimittäin ole mitään väliä ainakaan vielä mitä syö, kunhan syö. Kaikki menee kyllä alas, ja pian taas vatsa kurnii. Painoni on kuitenkin laskenut siitä kun palasimme lomalta.

Mielialanvaihtelut
Näiden perusteella tiuskaisin miehelleni loppulomasta, että taas on menkat tulossa. Nämä sijoittuvat kiinnittymiseen ja sen jälkeiseen aikaan. Itkin yhtenä päivänä vuolaan hysteerisesti kun en löytänyt kaupasta kivoja vaatteita ja olin niin ruma. Traagista! Menetin myös hermoni useasti typeriin ihmisiin, odotteluun tai ihan mihin tahansa, kun mieheni seisoi viilipyttynä vieressä. Yhtäkkiä roolit olivat vaihtuneet. Hän on aina se, jolta päreet palavat jo pienestä ja minä lehmänhermoisena yritän parhaani mukaan häntä rauhoitella.

Pahoinvointi
Varsinaista pahoinvointia ei ole vielä ollut, mutta useampana iltana on tullut hiukan kummallinen, kevyesti etova olo.

Nyt kun olen kipeänä on tietysti vaikea erottaa kaikkia flunssaoireita raskauden aiheuttamista. Päivittelen oireiden suuntaa taas myöhemmin, jos raskaus tästä onnellisesti jatkuu. Kokemuksesta kun tiedän, että tämä on yksi kiinnostavimmista aiheista jokaiselle vauvakuumeilijalle, joka koittaa vertailla omia oireitaan plussanneiden kertomuksiin. :)