Viikonloppuna kävimme ystäväpariskunnan luona tutustumassa kahden viikon ikäiseen tulokkaaseen. Kyllä, ympärillämme kaikki tuntuvat lisääntyvän paitsi me. Muistan, kuinka puhuimme ajoittavamme yrityksemme niin, että olisimme samaan aikaan raskaana. Nyt heillä on jo kaksi lasta, minä en ole kertaakaan nähnyt kahta viivaa. Heidänkään onnensa ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, enkä itse voi kuvitellakaan sitä viiltävää surua, kun raskaus alkaa kerta kerran jälkeen päättyäkseen aina tuntemattomasta syystä. Valitsisinko mieluummin toistuvat keskenmenot vai sen, ettei raskaus koskaan edes ala? Edellinen salakavalasti antaa toivoa, ja rikkoo sitten kaiken kauniin, jättäen vain syvät haavat ja entistä suuremman pelon.
Mutta onnellisempiin asioihin. Tämä perhe jos mikä antaa minulle voimaa. Heidän kolmivuotiaansa on kummipoikani, ja nyt meistä molemmista tulee myös vastasyntyneen pienen prinsessan kummeja. Tässä perheessä kummina saan todellakin olla osana lasten elämää niin paljon kuin haluan. On ihanaa päästä heidän maailmaansa ja tulla heille merkitykselliseksi ihmiseksi. Tälläkin kertaa meitä oli odotettu hartaasti, ja vipinää, riemua ja villejä leikkejä riitti. Pikkuneiti oli sylissäni lähes koko ajan ja kummitätitulokas pääsi myös vaihtamaan ensimmäisen vaipan. Ystävilläni en katsele jotain, jota en tule koskaan saamaan, vaan olen osa sitä. Vauvan tiukka katse silmiini, käsi sormeni ympärillä. Kummipojan suukko ja huutokutsu leikkimään. Emme voi kuin olla äärimmäisen kiitollisia ja onnellisia rakkaista ystävistämme, jotka jakavat tämän ilon meille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)