Tämän blogin oli tarkoitus palvella purkautumiskanavana sekä vertaistuen lähteenä lapsettomuudessa. Siksi blogini hiljentyikin viime keväällä kun meille vihdoin suotiin raskauden onni. Toki olisin voinut jatkaa tätä raskausblogina ja ehkäpä sen jälkeen kuvata vauva-arkea, mutta itselläni ei ole ollut siihen tarvetta. Koska kuitenkin tein aika pikaisen katoamistempun, halusin tulla vielä kerran päivittämään hiukan tilannettani, koska tiedän että se joitain kohtalotovereita voi kiinnostaa. Inhottavinta on, kun tarinan lopetus jää arvailujen varaan. Onpa ollut myös ihana lukea täältä miten moni seuraamistani kohtalotovereista on raskautunut tällä välin! :)
Meidän tarinamme loppu oli onnellinen. Olen nyt viisikuukautisen ihanan poikavauvan äiti. Olen siinä elämänvaiheessa, johon vuosia halusin, mutta johon en enää kovin tosissani uskonut koskaan yltäväni. Vieläkin pysähdyn usein pohtimaan sitä, mitä elämämme olikaan reilu vuosi sitten, ja epäilen näkeväni unta.
Raskaus sujui uskomattoman hyvin, paljon paremmin kuin uskalsin koskaan toivoa. Perussairauteni ei oireillut käytännössä mitenkään ja varsinaiset raskausoireetkin pysyivät hyvin maltillisina. Puolivälistä lähtien minulla oli kivuttomia ennakoivia supistuksia, joiden vuoksi olin pariin otteeseen lyhyellä sairauslomalla ja loppuvaiheessa selkä alkoi kramppailla, mutta jatkoin töissä äitiysloman alkuun saakka. Kaksi viimeistä kolmannesta uskalsin jo nauttiakin aika hyvillä mielin odotuksesta ja kasvavasta masusta. Pikkuisemme kasvua tosin seurattiin tarkemmin sillä sen todettiin olevan hiukan hidasta, mutta kuitenkin nousevan omaa käyräänsä.
Lääkärit päätyivät lopulta siihen, että meille molemmille turvallisin synnytystapa olisi sektio pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Pelkäsin operaatiota etukäteen, mutta kaikki meni kuten oli suunniteltu, ja pienenpieni täydellinen poikamme syntyi tähän maailmaan syyskuun lopussa. Sairaalassa vietimme lopulta viisi päivää, jotta sokeriarvot paranivat ja paino lähti nousuun. Toivuin leikkauksesta todella nopeasti ja vauva-arkemme pääsi alkamaan.
Äitiyden alku ei kuitenkaan ollut satumaisen helppoa, vaan piti sisällään paljon pelkoja, huolta ja epäonnistumisen tunteitakin. En tiedä, onko tämä yleisempää lapsettomuutta poteneilla, mutta voisin hyvin kuvitella niin. Oli vaikea hyväksyä, etten kaiken tämän toivomisen ja odottamisen jälkeen ollutkaan valmis ja täydellinen äiti. Imetys ei ollutkaan niin helppoa, kuin olin kuvitellut, vaikka toimin juuri, kuten perhevalmennuksessa oli neuvottu. Pienipainoisena syntynyt poika ei kasvanut mahan ulkopuolellakaan odotetusti, vaikka lähestulkoon asui rinnalla. Täydellinen vauvamme ei suostunutkaan nukkumaan vaikka vastasyntyneet eivät muuta teekään. Ja hän oli niin kovin itkuinen, vaikka nythän kaiken piti olla niin hyvin. Jokaisella oli oma mielipiteensä siitä, miten vauvaa pitäisi hoitaa, ja tuore äiti, joka halusi vain tehdä kaiken juuri oikein, oli (ja usein edelleenkin on) aivan hukassa näiden hyvää tarkoittavien ohjeiden keskellä.
Kuitenkin kaikesta on selvitty. Yhtäkkiä meillä asuu aurinkoinen viisikuukautinen ihanuus, jonka äitiyttä osaan koko ajan paremmin. En täydellisesti, mutta tarpeeksi hyvin. Pikku herramme jakelee maailman suloisinta hymyään pitkin päivää ja keskustelee kanssamme paljon. Hän viihtyy vihdoin mahallaankin oikein jäntevästi, tarttuu leluihin ja äidin tukkaan tiukasti, työntää kaiken tarjolla olevan suuhunsa ja tutkii varpaitaan ja peilikuvaansa. Hän nukkuu yönsä hyvin ja sen lisäksi nukahtaa nykyään päivisinkin helposti. Maistelee jo soseina useampia makuja, haluaa pitää itse lusikkaa ja alkaa pian sormiruokailemaan. Kasvaakin ihan hienosti, vaikkakin käyrien alapuolella.
Viime jouluna pääsimme lähettämään kaikille läheisille ne joulukortit, joissa irvistelee meidän oma tonttupoikamme. Olen saanut pukea poikani vaunu-unille mummoni neulomiin villavaatteisiin. En voi muuta sanoa, kuin että olen hyvin, hyvin onnellinen. Toivon niin kovasti, että jokainen lapsettomuuden kanssa kamppaileva jaksaa uskoa ja toivoa, ja lopulta saavuttaa haaveensa. Elämä osaa yllättää. Pelkkää hyvää, vauvantuoksuista tulevaisuuttta ja keväistä auringonpaistetta kaikille teille! <3
lauantai 27. helmikuuta 2016
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Vihdoin onnellinen
Meillä on meneillään jo neljästoista raskausviikko, ensimmäinen kolmannes alkaa siis olla takana. En tiedä, uskoinko enää pitkään aikaan tosissani että voisin olla tässä tilanteessa. Mutta nyt olen vihdoin tässä, olen onnellinen, ja uskallan nauttia raskaudestani.
Huolet hälvenivät varhaisraskauden ultraääniseulonnassa, jossa pääsimme miehen kanssa yhdessä näkemään täydellisen vauvamme. Tilanne oli uskomaton ja liikuttava, molemmilla kyyneleet silmissä. Tosiaan, ruudulla ei enää näkynyt katkarapua, vaan aivan vauvan näköinen ihana pieni ihmisenalku. Sillä oli kauniin muotoinen pää ja pieni nenä. Se potki jaloillaan, heilutteli käsiään ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Kätilöllä oli kova työ yrittää ottaa mittoja ja kuvia aktiivisesta pienokaisestamme! Hänen mukaansa vauvat eivät voi koskaan liikkua liikaa, ja olimmekin kovin ylpeitä pienestä reippaasta ihanuudestamme.
Kätilö oli aivan ihana, todella sydämellinen ja jaksoi selostaa meille juuri kaiken sen, mitä helpottuneina tulevina vanhempina halusimme kuulla. Kiirettä ei ollut, vaan saimme ihastella pikkuista pitkään joka suunnasta. Sekä tietysti muutaman kuvan kotiin varjeltavaksi. Pituutta pienokaisella oli 63 mm ja se vastasikin kooltaan vanhempaa kuin mitä olin varhaisultran mukaan laskeskellut, joten hyppäsimme päivissä harppauksen eteenpäin. Ilmeisesti katkarapumme oli ollut silloin hiukan vinossa. :) Laskettu aika on jo tasan kuuden kuukauden päästä! Tosin se on viimeisistä kuukautisista laskettu, kätilö ei lähtenyt sitä siirtämään koska eroa sikiön kokoon oli vain muutama päivä. Saimme jo myös postissa Downin syndrooman seulontakokeen tulokset, jotka olivat normaalit.
Tuon ultraäänen jälkeen asenteeni on muuttunut täysin. Iloitsen joka päivä raskaudestani enkä suostu enää murehtimaan. Ihailen päivittäin vatsaani, jossa alkaa jo näkyä pientä pyöristymistä. Kriittisin aika on ohi, todennäköisyydet ovat nyt puolellamme, ja haluan uskoa että kaikki menee hyvin. Olemmekin nyt pääsiäisen aikaan jakaneet uutistamme lähipiirissä laajemmalle, ja se on aina yhtä ihanaa. Nyt meillä on monta innokasta mukanaodottajaa. Mummokin alkoi suunnittelemaan pikkuiselle neulevaatteita, joten pelkoni siitä, ettei lapseni saisi ikinä pukeutua mummon tekemiin vaatteisiin taitaa jäädä toteutumatta. :)
Ehkä osa pahoinvoinnistani on ollut myös henkistä, sillä ultran jälkeen paha olo on hellittänyt. Se jos mikä lisää vielä iloani! Sen myötä olen myös alkanut liikkumaan enemmän: tehnyt kävelylenkkejä, raskausajan jumppia sekä aloittanut kevään pihatyöt. Ensimmäiset kirkkaissa väreissä loistavat sipulikukat ja mullan tuoksu, voi mitä tunteita se aina herättääkään.
Kevät etenee ja kevään kasvun ihmeitä seuratessani kasvatan myös sisälläni pientä ihanaa ihmettä. Itkettää ilosta joka kerta kun ajattelenkin, miten onnellinen saan olla! Toivon niin sydämeni pohjasta tätä samaa onnea kaikille sitä odottaville. Ja voimia jaksaa, kunnes se on totta.
Huolet hälvenivät varhaisraskauden ultraääniseulonnassa, jossa pääsimme miehen kanssa yhdessä näkemään täydellisen vauvamme. Tilanne oli uskomaton ja liikuttava, molemmilla kyyneleet silmissä. Tosiaan, ruudulla ei enää näkynyt katkarapua, vaan aivan vauvan näköinen ihana pieni ihmisenalku. Sillä oli kauniin muotoinen pää ja pieni nenä. Se potki jaloillaan, heilutteli käsiään ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Kätilöllä oli kova työ yrittää ottaa mittoja ja kuvia aktiivisesta pienokaisestamme! Hänen mukaansa vauvat eivät voi koskaan liikkua liikaa, ja olimmekin kovin ylpeitä pienestä reippaasta ihanuudestamme.
Kätilö oli aivan ihana, todella sydämellinen ja jaksoi selostaa meille juuri kaiken sen, mitä helpottuneina tulevina vanhempina halusimme kuulla. Kiirettä ei ollut, vaan saimme ihastella pikkuista pitkään joka suunnasta. Sekä tietysti muutaman kuvan kotiin varjeltavaksi. Pituutta pienokaisella oli 63 mm ja se vastasikin kooltaan vanhempaa kuin mitä olin varhaisultran mukaan laskeskellut, joten hyppäsimme päivissä harppauksen eteenpäin. Ilmeisesti katkarapumme oli ollut silloin hiukan vinossa. :) Laskettu aika on jo tasan kuuden kuukauden päästä! Tosin se on viimeisistä kuukautisista laskettu, kätilö ei lähtenyt sitä siirtämään koska eroa sikiön kokoon oli vain muutama päivä. Saimme jo myös postissa Downin syndrooman seulontakokeen tulokset, jotka olivat normaalit.
Tuon ultraäänen jälkeen asenteeni on muuttunut täysin. Iloitsen joka päivä raskaudestani enkä suostu enää murehtimaan. Ihailen päivittäin vatsaani, jossa alkaa jo näkyä pientä pyöristymistä. Kriittisin aika on ohi, todennäköisyydet ovat nyt puolellamme, ja haluan uskoa että kaikki menee hyvin. Olemmekin nyt pääsiäisen aikaan jakaneet uutistamme lähipiirissä laajemmalle, ja se on aina yhtä ihanaa. Nyt meillä on monta innokasta mukanaodottajaa. Mummokin alkoi suunnittelemaan pikkuiselle neulevaatteita, joten pelkoni siitä, ettei lapseni saisi ikinä pukeutua mummon tekemiin vaatteisiin taitaa jäädä toteutumatta. :)
Ehkä osa pahoinvoinnistani on ollut myös henkistä, sillä ultran jälkeen paha olo on hellittänyt. Se jos mikä lisää vielä iloani! Sen myötä olen myös alkanut liikkumaan enemmän: tehnyt kävelylenkkejä, raskausajan jumppia sekä aloittanut kevään pihatyöt. Ensimmäiset kirkkaissa väreissä loistavat sipulikukat ja mullan tuoksu, voi mitä tunteita se aina herättääkään.
Kevät etenee ja kevään kasvun ihmeitä seuratessani kasvatan myös sisälläni pientä ihanaa ihmettä. Itkettää ilosta joka kerta kun ajattelenkin, miten onnellinen saan olla! Toivon niin sydämeni pohjasta tätä samaa onnea kaikille sitä odottaville. Ja voimia jaksaa, kunnes se on totta.
torstai 19. maaliskuuta 2015
Kuin pieni poni
Olen ollut taas niin kovin huolissani, onko vatsaolentoni enää hengissä. Kun edelleenkään ei tunnu raskaalta, oireista huolimatta. Kerroin hyvälle ystävälleni raskaudesta, ja hän heti kysyi miltä se tuntuu. Tunnetko, että sisälläsi kasvaa pieni ihminen? En, en todellakaan tunne. Yritän silitellä vatsaani ja ajatella kauniita ajatuksia, mutta tunnen vain huijaavani itseäni.
Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.
Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.
Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.
Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)
Tartutan tietysti murheiluni myös mieheeni. Hänen kehossaan ei tapahdu mitään, joten hän ei voi muuta, kuin kuunnella minun ajatuksiani. Ja ne saavat hänetkin surulliseksi, koska minusta tuntuu, ettei kaikki ole kunnossa.
Varhaisultrasta on jo neljä viikkoa, seuraavaan ultraan vielä kaksi jäljellä. En kestä tätä tietämättömyyttä. Lopulta päätin lähteä rohkeasti neuvolaan kokeilemaan, josko sydänäänet kuitenkin kuuluisivat. Riskinä tietysti, ettei mitään kuulu, ja joudun odottamaan ultraa vielä synkemmissä ajatuksissa. Lähdin jonottamaan avoneuvolaan ilman ajanvarausta. Terveydenhoitaja kertoi, ettei heidän laitteillaan välttämättä kuule mitään ennen viikkoa 13, mutta lupasi yrittää.
Sydänääniä etsittin keskeltä, etsittiin oikealta, etsittiin vasemmalta. Tuijottelin pois päin ja kuulin pelkkää kohinaa. Yhtäkkiä hoitaja sanoi hymyillen: "Siellä se lyö". Hämmennyin, en kuullut edelleenkään mitään. Mutta sitten. Kohinan keskeltä laukkasi pieni poni tuhatta ja sataa (kuulemma 150-160 lyöntiä minuutissa). Ihan selkeästi, koppotikoppotikoppoti. Turha kai sanoakaan, että itkua oli mahdoton pidättää.
Nyt lupaan olla murehtimatta. Ainakin siihen seuraavaan ultraan asti! :)
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Askel kerrallaan
Huomenna tulee täyteen kymmenen raskausviikkoa, toivottavasti. Lapsettomuus on yhtä odottamista, mutta ennen plussaa en arvannut, miten sama piinailu jatkuukin edelleen. Niin, kysehän on odotusajasta, joten olisihan se pitänyt tajuta! Ensin odoteltiin varhaisultraa paniikissa. Sen tuoma varmuus kesti noin kaksi päivää. Sen jälkeen samat pelot palasivat, ja mietin joka päivä, onkohan pikkuinen enää elossa.
Kävimme ensimmäisen kerran neuvolassa. Käynti oli mukava meille molemmille, ja saimme pari odotus- ja raskausopasta, joita olenkin jo innoissani selannut. Mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei siellä varmisteta raskautta mitenkään. Vanhemmille puhutaan tulevasta lapsesta, joka voi, anteeksi vain, olla jo olematta. Tehtyäsi positiivisen testin itse kotona saatat odottaa viikolle 12-13 ennen kuin pääset ensimmäiseen ultraan tarkistamaan, asuuko vatsassasi oikeastaan ketään. Miten naiset kestävät tämän epätietoisuuden?
Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.
Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.
Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!
Nyt meillä onneksi on ultrapäivä tiedossa. Kaksi viikkoa pitäisi vielä jaksaa odottaa kiltisti. Neuvolassa olisimme voineet kokeilla sydänäänien kuuntelua, mutta terveydenhoitajan mukaan ne eivät välttämättä kuuluisi vielä. Välttääksemme pettymyksen ja sitäkin kauheammat seuraavat kaksi viikkoa, emme lähteneet yrittämään. Samasta syystä torjuin ystäväni vinkkaaman myynnissä olleen dopplerin. Menettäisin yöuneni, kun en kuulisikaan mitään, ja joutuisin varaamaan yksityiselle ultran ennen varsinaista aikaamme tarkistaakseni onko syke lakannut. Neuvolaan on onneksi mahdollista mennä myös tässä välissä kuuntelemaan sydänääniä, joten teen niin jos hermot menevät aivan riekaleiksi.
Lääkkeidenvaihto meni onnistuneesti, joten sitä ei tarvitse enää stressata. Tuntui kyllä todella oudolta, kun sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat raskaudestani! Heille se oli totta, vaikkei se itselleni sitä vielä olekaan. Sain myös kuulla spontaanisti vinkkejä ja kokemuksia yhdeltä sun toiselta - ensimmäistä kertaa koin, miten raskaus yhdistää erilaisia ja eri-ikäisiä naisia.
Väsymys on nyt todella kovaa, ja iskee jo iltapäivällä töissä. Loppuviikosta tuntui, että jaksaminen on jo siinä rajoilla, etten joudu lähtemään kesken päivää kotiin. Illan pahoinvointi on myöskin voimistunut, mutta ruoka pysyy onneksi edelleen sisällä. Yritän perustella myös näillä selkeillä oireilla itselleni sitä, että raskaus jatkuu edelleen. Nyt siis laskemme vain kärsivällisesti päiviä reilun kahden viikon päästä koittavaan ultraan. Silloin myös maaginen kahdentoista viikon raja olisi ylitetty. Voi kunpa kaikki olisi hyvin, ja kunpa sen jälkeen pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan tilastani vapautuneemmin!
lauantai 28. helmikuuta 2015
Hei hei, mitä kuuluu?
Tänään mennään päivässä 7+5. Päivärytmini on nykyään seuraava: Nukun yöllä 9-10 tuntia, aamutoimiin menee reilu tunti aamuisesta olosta riippuen, matka töihin kestää tunnin, töissä olen kahdeksan plus tuntia, kotiin taas tunnin matka, josta yleensä nukun viimeisen bussimatkan. Iltaan jää siis kolmisen tuntia, jolloin lähinnä syön, katson telkkaria ja vaihdan pari sanaa miehen kanssa. Käyn kävelyllä jos jaksan. Olen väsynyt, etenkin iltaa kohden pahoinvoiva, nälkäinen mutta edellisen vuoksi ruoan suhteen valikoiva. Tuoreet kasvikset ja hedelmät maistuvat aina, samoin kuin appelsiinimehu, raejuusto ja jugurtti. Kahvia ja teetä en voisi kuvitellakaan juovani.
Vaikka jokapäiväinen pahoinvointi kuluttaa, voin raskaana paremmin kuin olisin kuvitellut. En ole oksentanut tai joutunut jättämään jotain väliin siksi että voin pahoin. Tämä on siedettävää, ja kun muistaa sen syyn, suorastaan ilon aihe. Vieläkin tuntuu vain niin epätodelliselta, että minä muka olen raskaana.
Alkuviikosta kävin omalla kardiologillani. Minulla on synnynnäinen sydänvika, jonka vuoksi tarvitsen tarkkaa seurantaa nyt raskauden aikana. Kaikki näytti onnekseni olevan ennallaan, mutta tilannetta kontrolloidaan kuukauden välein. Puhuimme stressaavasta työstäni sekä matkustamisesta. Olen jo aiemmin voipunut työssäni ja aiheuttanut itselleni terveysongelmia, ja nyt pitäisi pystyä pitämään erityistä huolta jaksamisesta. Lääkäri kirjoitti minulle todistuksen, etten saa lentää ollenkaan raskauden aikana sydänvian vuoksi. Lisäksi hän painotti, että jos olo huononee tai väsymys pahenee, he kirjoittavat erittäin herkästi sairauslomaa.
Varmistin vielä kerran, että lääkitykseni todella on turvallinen raskauden aikana, vaikka paketissa todetaan ettei sitä saisi käyttää raskaana ja Naistenklinikalla oltiin myös asiasta mainittu. Hän oli edelleen sitä mieltä, mutta lupasi konsultoida vielä osaston ylilääkäriä. Ja tadaa, tämä oli sitä mieltä, että lääkitys kannattaa vaihtaa. Mahdollisimman pian. Lääkkeeni voi lisätä keskenmenon riskiä ja lapsen pienikokoisuutta. Lääkkeen vaihto ei ole tietenkään yksinkertaista, sillä uuden lääkkeen pitää turvata minun terveyteni. Menen siis sisään vuodeosastolle maanantaiksi ja tiistaiksi, jotta lääkkeenvaihdon vaikutuksia voidaan tarkkailla. En olisi toivonut tätä hässäkkää nyt enää tähän väliin, sillä vaihto olisi voitu tehdä jo etukäteen vaarantamatta raskautta. Pelästyin myös etenkin alkuun mitä vahinkoa on mahdollisesti jo aiheutettu, mutta yritän ajatella että lapsi oli varhaisultrassa kunnossa, joten emme ole myöhässä.
Iisisti töissä, lentokielto ja pari päivää sairaalassa juuri, kun meillä on todella kiireinen tilanne töissä ja minun oli tarkoitus olla ensi viikko työmatkalla. Kuukausittaisia kardiologikäyntejä normaalien neuvolan, ultrien ym. lisäksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa raskaudesta esimiehelleni jo nyt. Huh, juuri se mitä odottava äiti ei näinä viikkoina vielä haluaisi tehdä. Pomoni ensimmäinen reaktio: "Mä arvasin! Yhtenä päivänä kun tulit palaveriin, katsoin että no nyt se on raskaana. Onhan sitä jo odotettukin!" Hän oli jo päättänyt, ettei minun kalenteriini laiteta enää mitään lentoja. Lisäksi ryhdymme keksimään ylipäätään minulle kevyempää tehtävää, ja hakemaan nykyiseen tehtävääni uutta henkilöä parin kuukauden päästä. Tarkoitus on vaihtaa vihdoin kokonaan työnkuvaani, joka on ollut puheissa jo vuoden uupumukseni ja terveyteni vuoksi, mutta jäänyt työn alle. "Muista, että sinulla on nyt oikeus ajatella vain itsesi ja vauvasi terveyttä. Kaikki muu on toissijaista." Onneksi kerroin.
Ajattelen asian nyt niin, että menen pariksi päiväksi lepäämään sairaalaan, ja vältän samalla tiukimmat päivät töissä. Tämä viikko antoi jo esimakua siitä, millainen ensi viikosta olisi tulossa, joten onneksi olen mukana vain loppuviikon, ja kotimaasta käsin. Aion kuunnella kehoani tarkkaan, ja reagoida jos se tarvitsee pysähtymistä. Minulla on nyt kardiologin sekä esimieheni siunaus sille. Tämä projekti on tärkein prioriteettilistallani, ja se ansaitkoon kaiken tarvitsemansa huomion. Huvittavinta on vain se, että tämä onni tuntuu tosiaan edelleen vain suurelta huijaukselta. Ja nyt olen jo vetänyt mukaan satumaailmaan työpaikkani ja yliopistollisen sairaalankin!
Vaikka jokapäiväinen pahoinvointi kuluttaa, voin raskaana paremmin kuin olisin kuvitellut. En ole oksentanut tai joutunut jättämään jotain väliin siksi että voin pahoin. Tämä on siedettävää, ja kun muistaa sen syyn, suorastaan ilon aihe. Vieläkin tuntuu vain niin epätodelliselta, että minä muka olen raskaana.
Alkuviikosta kävin omalla kardiologillani. Minulla on synnynnäinen sydänvika, jonka vuoksi tarvitsen tarkkaa seurantaa nyt raskauden aikana. Kaikki näytti onnekseni olevan ennallaan, mutta tilannetta kontrolloidaan kuukauden välein. Puhuimme stressaavasta työstäni sekä matkustamisesta. Olen jo aiemmin voipunut työssäni ja aiheuttanut itselleni terveysongelmia, ja nyt pitäisi pystyä pitämään erityistä huolta jaksamisesta. Lääkäri kirjoitti minulle todistuksen, etten saa lentää ollenkaan raskauden aikana sydänvian vuoksi. Lisäksi hän painotti, että jos olo huononee tai väsymys pahenee, he kirjoittavat erittäin herkästi sairauslomaa.
Varmistin vielä kerran, että lääkitykseni todella on turvallinen raskauden aikana, vaikka paketissa todetaan ettei sitä saisi käyttää raskaana ja Naistenklinikalla oltiin myös asiasta mainittu. Hän oli edelleen sitä mieltä, mutta lupasi konsultoida vielä osaston ylilääkäriä. Ja tadaa, tämä oli sitä mieltä, että lääkitys kannattaa vaihtaa. Mahdollisimman pian. Lääkkeeni voi lisätä keskenmenon riskiä ja lapsen pienikokoisuutta. Lääkkeen vaihto ei ole tietenkään yksinkertaista, sillä uuden lääkkeen pitää turvata minun terveyteni. Menen siis sisään vuodeosastolle maanantaiksi ja tiistaiksi, jotta lääkkeenvaihdon vaikutuksia voidaan tarkkailla. En olisi toivonut tätä hässäkkää nyt enää tähän väliin, sillä vaihto olisi voitu tehdä jo etukäteen vaarantamatta raskautta. Pelästyin myös etenkin alkuun mitä vahinkoa on mahdollisesti jo aiheutettu, mutta yritän ajatella että lapsi oli varhaisultrassa kunnossa, joten emme ole myöhässä.
Iisisti töissä, lentokielto ja pari päivää sairaalassa juuri, kun meillä on todella kiireinen tilanne töissä ja minun oli tarkoitus olla ensi viikko työmatkalla. Kuukausittaisia kardiologikäyntejä normaalien neuvolan, ultrien ym. lisäksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa raskaudesta esimiehelleni jo nyt. Huh, juuri se mitä odottava äiti ei näinä viikkoina vielä haluaisi tehdä. Pomoni ensimmäinen reaktio: "Mä arvasin! Yhtenä päivänä kun tulit palaveriin, katsoin että no nyt se on raskaana. Onhan sitä jo odotettukin!" Hän oli jo päättänyt, ettei minun kalenteriini laiteta enää mitään lentoja. Lisäksi ryhdymme keksimään ylipäätään minulle kevyempää tehtävää, ja hakemaan nykyiseen tehtävääni uutta henkilöä parin kuukauden päästä. Tarkoitus on vaihtaa vihdoin kokonaan työnkuvaani, joka on ollut puheissa jo vuoden uupumukseni ja terveyteni vuoksi, mutta jäänyt työn alle. "Muista, että sinulla on nyt oikeus ajatella vain itsesi ja vauvasi terveyttä. Kaikki muu on toissijaista." Onneksi kerroin.
Ajattelen asian nyt niin, että menen pariksi päiväksi lepäämään sairaalaan, ja vältän samalla tiukimmat päivät töissä. Tämä viikko antoi jo esimakua siitä, millainen ensi viikosta olisi tulossa, joten onneksi olen mukana vain loppuviikon, ja kotimaasta käsin. Aion kuunnella kehoani tarkkaan, ja reagoida jos se tarvitsee pysähtymistä. Minulla on nyt kardiologin sekä esimieheni siunaus sille. Tämä projekti on tärkein prioriteettilistallani, ja se ansaitkoon kaiken tarvitsemansa huomion. Huvittavinta on vain se, että tämä onni tuntuu tosiaan edelleen vain suurelta huijaukselta. Ja nyt olen jo vetänyt mukaan satumaailmaan työpaikkani ja yliopistollisen sairaalankin!
torstai 19. helmikuuta 2015
Katkarapu ja syke
Tänään se koitti: varhaisultra! Voitte kuvitella miten minua jännitti odotushuoneessa. Mies ei päässytkään mukaan vaan joutui töihin sairastapauksen vuoksi. Kello kävi, eikä minua kutsuttu sisään. Muut parit ja yksinäiset naiset yksi toisensa jälkeen kuulivat nimensä ja jättivät minut. Tuijottelin seiniä ja näpyttelin miehelle viestejä: ei vieläkään...
Lähes tunnin myöhässä lääkäri vihdoin tuli. Tarttui käteen ja kysyi sydämellisesti miten olen voinut. Huoneessa sisällä totesi, että tiedän miten sinua jännittää, joten katsotaan heti miltä siellä näyttää. Lupasi sanoa heti, kun jotain näkyy.
Pian lääkäri kosketti jalkaani ja totesi: "Täällä on kaikki hyvin, onneksi olkoon!". Samalla kun purskahdin itkuun toi hoitaja jo nenäliinaa ja onnitteli myös. Minulle esiteltiin sisälläni kasvava katkarapu ja sain nähdä, miten se värisi sydämenlyöntien tahdissa. Epätodellista. Sain kuvan pikkuisestamme, äitiyskortin sekä vielä useita onnitteluja. Minä olen äiti!
Katkaravun koko vastasi viikkoja 6+3, eli pari päivää vähemmän kuin olin itse arvioinut. Ottaen huomioon häämatkan aiheuttaman ajantajun katoamisen, en huolehdi siitä. Ilmeisesti ovulaatio on vain ollut vielä hiukan myöhemmin kuin arvelin.
Käynti oli todella ihana, ja nyt on ehdottomasti helpottunut olo. Tähän asti ainakin olen onnistunut kasvattamaan tuota pientä sykkivää olentoa. Nyt teen kaiken minkä itse voin, että pikkainen myös jatkaa kasvuaan. Minun käsissänihän asia ei ole, mutta ollaan toiveikkaita. <3
Lähes tunnin myöhässä lääkäri vihdoin tuli. Tarttui käteen ja kysyi sydämellisesti miten olen voinut. Huoneessa sisällä totesi, että tiedän miten sinua jännittää, joten katsotaan heti miltä siellä näyttää. Lupasi sanoa heti, kun jotain näkyy.
Pian lääkäri kosketti jalkaani ja totesi: "Täällä on kaikki hyvin, onneksi olkoon!". Samalla kun purskahdin itkuun toi hoitaja jo nenäliinaa ja onnitteli myös. Minulle esiteltiin sisälläni kasvava katkarapu ja sain nähdä, miten se värisi sydämenlyöntien tahdissa. Epätodellista. Sain kuvan pikkuisestamme, äitiyskortin sekä vielä useita onnitteluja. Minä olen äiti!
Katkaravun koko vastasi viikkoja 6+3, eli pari päivää vähemmän kuin olin itse arvioinut. Ottaen huomioon häämatkan aiheuttaman ajantajun katoamisen, en huolehdi siitä. Ilmeisesti ovulaatio on vain ollut vielä hiukan myöhemmin kuin arvelin.
Käynti oli todella ihana, ja nyt on ehdottomasti helpottunut olo. Tähän asti ainakin olen onnistunut kasvattamaan tuota pientä sykkivää olentoa. Nyt teen kaiken minkä itse voin, että pikkainen myös jatkaa kasvuaan. Minun käsissänihän asia ei ole, mutta ollaan toiveikkaita. <3
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
3+ ajatuksia
Pitkästä aikaa ajattelin jaksaa kertoa hiukan kuulumisia. Olen hiljalleen toipunut flunssasta, palannut ensin töihin etänä ja lopulta ihan paikan päällekin. Kun flunssan oireet ovat alkaneet helpottaa, on raskauspahoinvointi nostanut päätään. Olo ei ole niin kamala kuin olisin ajatellut, mutta etova olo saattaa jatkua tunteja niin aamulla kuin illallakin. Inhottavinta on, että tunnen nälkää, mutta mitään ei tekisi mieli syödä. Yritän kuitenkin nauttia, koska tätä olotilaa olen vuosia tavoitellut (mieskin muistuttaa iloitsemaan jokaisesta äklötyksestä, heh, helppohan se on sanoa!).
En mahda mitään sille, että olen silti yhä hiukan epäileväinen sen suhteen, onko tämä onni mahdollista. Kyseessähän voi olla tuulimuna, joka aiheuttaa raskausoireet vaikkei mitään lasta sisälläni kasvakaan. Tai miten usea raskaus meneekään kesken, ihan yhtäkkiä. PCO ymmärtääkseni vielä hiukan lisää keskenmenon mahdollisuutta, samoin kuin perussairauteeni syömäni lääkkeet (aiheesta myöhemmin). Miksi siis meillä olisi sellainen tuuri, että kaikki menisi hyvin? Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että meillä useasti asiat menevät juuri vaikeimman kautta.
Olen rauhoittanut mieltäni uusimalla raskaustestejä. Torstaiaamuna sain Clearbluen viikkonäyttöön tuloksen 3+, joka toki piristi sillä raskaushormonin määrä on kasvanut odotetusti. Viikonlopun jälkeen raskausviikkoja pitäisi olla täynnä kuusi. Vielä yksi testi on säästetty tulevalle viikolle, jotta selviäisin torstaiaamuun. Silloin nimittäin koittaa kauan odotettu varhaisultra, ja saamme vihdoin toivottavasti kuulla, että kaikki on kunnossa. Voi kuinka pelkään ja odotankaan tuota päivää...
Olemme kertoneet raskaudesta jo vanhemmillemme, siskolleni sekä parhaalle ystävälle, joka on ollut tukenani koko lapsettomuuden ajan. On ollut uskomatonta kertoa tällainen iloinen uutinen, ja vastaanottokin on ollut mieletöntä. Itkua ja iloa ja ihania onnitteluja. Vaikka kaikki menisi pieleen, olen mieluummin ensin jakanut tämän riemun läheisille, kuin kertoisin heille pelkästä menetyksestä tai salaisin tämän kaiken myllerryksen. Toisaalta tekisi mieli jo huutaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta enempää en uskalla uutista toitottaa ennen kuin olemme käyneet ultrassa varmistamassa asian.
Aiemmin täällä blogissa kerroinkin, etten ole uskaltanut tehdä mitään vauvahankintoja näiden vuosien aikana. Vuosia sitten sain kuitenkin anopiltani nämä pikkuiset sukat, jotka olen nyt kaivanut laatikosta ja ripustanut meitä muistuttamaan. Kävin mökillä myös läpi äitini talteen laittamia lapsuudenaikaisia tavaroitamme, ja sieltä löytyy muutamia rakkaita leluja ja vaatteita. En olekaan siis ihan tyhjin käsin! Mitään en tosin vielä raaskinut ottaa mukaani tässä vaiheessa. Mutta ihana tietää, että jos kaikki menee hyvin, voin ottaa käyttöön jotain pientä, joka tuo muistoja omasta lapsuudestani.
En mahda mitään sille, että olen silti yhä hiukan epäileväinen sen suhteen, onko tämä onni mahdollista. Kyseessähän voi olla tuulimuna, joka aiheuttaa raskausoireet vaikkei mitään lasta sisälläni kasvakaan. Tai miten usea raskaus meneekään kesken, ihan yhtäkkiä. PCO ymmärtääkseni vielä hiukan lisää keskenmenon mahdollisuutta, samoin kuin perussairauteeni syömäni lääkkeet (aiheesta myöhemmin). Miksi siis meillä olisi sellainen tuuri, että kaikki menisi hyvin? Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että meillä useasti asiat menevät juuri vaikeimman kautta.
Olen rauhoittanut mieltäni uusimalla raskaustestejä. Torstaiaamuna sain Clearbluen viikkonäyttöön tuloksen 3+, joka toki piristi sillä raskaushormonin määrä on kasvanut odotetusti. Viikonlopun jälkeen raskausviikkoja pitäisi olla täynnä kuusi. Vielä yksi testi on säästetty tulevalle viikolle, jotta selviäisin torstaiaamuun. Silloin nimittäin koittaa kauan odotettu varhaisultra, ja saamme vihdoin toivottavasti kuulla, että kaikki on kunnossa. Voi kuinka pelkään ja odotankaan tuota päivää...
Olemme kertoneet raskaudesta jo vanhemmillemme, siskolleni sekä parhaalle ystävälle, joka on ollut tukenani koko lapsettomuuden ajan. On ollut uskomatonta kertoa tällainen iloinen uutinen, ja vastaanottokin on ollut mieletöntä. Itkua ja iloa ja ihania onnitteluja. Vaikka kaikki menisi pieleen, olen mieluummin ensin jakanut tämän riemun läheisille, kuin kertoisin heille pelkästä menetyksestä tai salaisin tämän kaiken myllerryksen. Toisaalta tekisi mieli jo huutaa koko maailmalle että olen raskaana, mutta enempää en uskalla uutista toitottaa ennen kuin olemme käyneet ultrassa varmistamassa asian.
Aiemmin täällä blogissa kerroinkin, etten ole uskaltanut tehdä mitään vauvahankintoja näiden vuosien aikana. Vuosia sitten sain kuitenkin anopiltani nämä pikkuiset sukat, jotka olen nyt kaivanut laatikosta ja ripustanut meitä muistuttamaan. Kävin mökillä myös läpi äitini talteen laittamia lapsuudenaikaisia tavaroitamme, ja sieltä löytyy muutamia rakkaita leluja ja vaatteita. En olekaan siis ihan tyhjin käsin! Mitään en tosin vielä raaskinut ottaa mukaani tässä vaiheessa. Mutta ihana tietää, että jos kaikki menee hyvin, voin ottaa käyttöön jotain pientä, joka tuo muistoja omasta lapsuudestani.
torstai 5. helmikuuta 2015
Ensimmäiset raskausoireeni
Minun kohdallani ensimmäiset raskausoireeni olivat kuukautisoireita. Tai niin kuvittelin, koska niissä ei ollut käytännössä mitään eroa. Kuten kerroinkin, matkan ja aikaeron vuoksi en ollut selvillä lopullisesta ovulaatiopäivästä, joten en voinut tietää tarkalleen milloin kuukautiset olisivat myöhässä. Kun kuitenkin kuukautisoireet olivat jatkuneet jo monta päivää, eikä vuotoa näkynyt, päätin tehdä tuon elämäni muuttaneen testin. Joka kierrossahan sitä kuvittelee, että tällä kertaa oireet ovat jotenkin hitusen erilaisia. Tälläkin kertaa toki elättelin vastaavia tulkintoja, vaikka samalla muistin elävästi jokaisen aikaisemman pettymyksen vastaavassa tilanteessa. Siksi olikin järkytys, kun selkeä viiva alkoi piirtyä testiin välittömästi.
Käyttämäni WomanLog on tosiaan hyvä työkalu oireiden listaamiseen. Sen avustamana voinkin jakaa tässä aika tarkkaan oireeni loppukierron ja positiivisen testin ajalta:
Palelu
Palelin jo loman viimeisinä päivinä. Toki sää oli hiukan pilvinen, mutta silti - olimme Karibialla eikä kukaan muu kalistellut hampaita. Itse olen viluissani yleensä myös pari päivää ennen kuukautisia.
Kuumat aallot
Nämä tulivat aamuisin, kun lähdin töihin loman jälkeen. Ensin olin palellut koko yön, ja kun vihdoin sain itseni suihkussa lämpimäksi, aloin hikoilla. Minulla kuumat aallot liittyvät usein myöskin kuukautisiin. Nyt tosin kun olen myös flunssassa, en osaa varmaksi sanoa paljonko nämä lämpövaihtelut liittyvät siihen ja mikä osa siitä alkaneeseen raskauteen.
Alaselkäsärky
Alaselän kipeytyminen on minulla aina selkein merkki alkavista kuukautisista. Tämä olikin myös se joka herätti raskaustoiveet, sillä kivun alku ennakoi, että kuukautiset alkavat parin päivän sisällä. Kipu jatkui, mutta uusi kierto ei alkanut. Tämä selkäkipu on edelleen mukana, ja veikkaan että alaselästä tuleekin taakkani koko raskauden ajaksi, se kun on meillä suvussa heikko kohta ja joutuu tietysti koville vatsan kasvaessa.
Nivussärky
Tämäkin on minulla aina oire kuukautisista. Se on jatkunut edelleen, ei siis jatkuvana vaan toisinaan tuntuvina nipistelyinä.
Ummetus
Vatsani on ollut todella kovalla jo monta päivää - matkalta palatessa se oli hiukan sekaisin mutta kovettui heti ja suolen toiminta hidastui selkeästi. Tämä ilmeisesti on tarkoituksenmukaista, jotta mahdollisimman paljon ravintoaineita ehtisi imeytyä elimistöön. Kuukautisten aikaan minulla ainakin vatsa on päinvastoin ihan kuralla ja hallitsematon, joten tämä oli ero entiseen.
Rintojen sivujen arkuus
Oikean rinnan sivu oli hieman arka niihin aikoihin kun tein testin. Myös tällainen oire minulla on ollut myös pari kertaa aiemmin, merkkinä vain kuukautisten alkamisesta. Nyt näiden kolmen päivän aikana molempien rintojen sivut ovat alkaneet aristaa todella paljon.
Finnit
Leukaan nousee pari itsepintaista finniä, jotka eivät tahdo lähteä millään ja kipeytyvät. Finnit liittyvät minulla aina kuukautisiin, joten ei mitään uutta.
Vatsan nippailu ja turvotus
Vatsa alkoi turvota juuri ennen testiä, kuten yleensäkin ennen menkkoja. Töissä jouduin avaamaan välillä vetoketjua juuri ostetuista housuista, ja vatsa näytti siltä kuin olisin jo pitkälläkin. Vatsaa myös nipistelee niin, että välillä en voi nukkua vatsallani. Kohtu se siellä ilmeisesti kasvaa. :)
Ruokahalu
Nälkä tulee ja usein. Mutta kuukautisiin verrattuna erona on se, ettei makeaa varsinaisesti tee mieli. Se ei tarkoita etteikö herkkuja voisi syödä, sillä ei nimittäin ole mitään väliä ainakaan vielä mitä syö, kunhan syö. Kaikki menee kyllä alas, ja pian taas vatsa kurnii. Painoni on kuitenkin laskenut siitä kun palasimme lomalta.
Mielialanvaihtelut
Näiden perusteella tiuskaisin miehelleni loppulomasta, että taas on menkat tulossa. Nämä sijoittuvat kiinnittymiseen ja sen jälkeiseen aikaan. Itkin yhtenä päivänä vuolaan hysteerisesti kun en löytänyt kaupasta kivoja vaatteita ja olin niin ruma. Traagista! Menetin myös hermoni useasti typeriin ihmisiin, odotteluun tai ihan mihin tahansa, kun mieheni seisoi viilipyttynä vieressä. Yhtäkkiä roolit olivat vaihtuneet. Hän on aina se, jolta päreet palavat jo pienestä ja minä lehmänhermoisena yritän parhaani mukaan häntä rauhoitella.
Pahoinvointi
Varsinaista pahoinvointia ei ole vielä ollut, mutta useampana iltana on tullut hiukan kummallinen, kevyesti etova olo.
Nyt kun olen kipeänä on tietysti vaikea erottaa kaikkia flunssaoireita raskauden aiheuttamista. Päivittelen oireiden suuntaa taas myöhemmin, jos raskaus tästä onnellisesti jatkuu. Kokemuksesta kun tiedän, että tämä on yksi kiinnostavimmista aiheista jokaiselle vauvakuumeilijalle, joka koittaa vertailla omia oireitaan plussanneiden kertomuksiin. :)
Käyttämäni WomanLog on tosiaan hyvä työkalu oireiden listaamiseen. Sen avustamana voinkin jakaa tässä aika tarkkaan oireeni loppukierron ja positiivisen testin ajalta:
Palelu
Palelin jo loman viimeisinä päivinä. Toki sää oli hiukan pilvinen, mutta silti - olimme Karibialla eikä kukaan muu kalistellut hampaita. Itse olen viluissani yleensä myös pari päivää ennen kuukautisia.
Kuumat aallot
Nämä tulivat aamuisin, kun lähdin töihin loman jälkeen. Ensin olin palellut koko yön, ja kun vihdoin sain itseni suihkussa lämpimäksi, aloin hikoilla. Minulla kuumat aallot liittyvät usein myöskin kuukautisiin. Nyt tosin kun olen myös flunssassa, en osaa varmaksi sanoa paljonko nämä lämpövaihtelut liittyvät siihen ja mikä osa siitä alkaneeseen raskauteen.
Alaselkäsärky
Alaselän kipeytyminen on minulla aina selkein merkki alkavista kuukautisista. Tämä olikin myös se joka herätti raskaustoiveet, sillä kivun alku ennakoi, että kuukautiset alkavat parin päivän sisällä. Kipu jatkui, mutta uusi kierto ei alkanut. Tämä selkäkipu on edelleen mukana, ja veikkaan että alaselästä tuleekin taakkani koko raskauden ajaksi, se kun on meillä suvussa heikko kohta ja joutuu tietysti koville vatsan kasvaessa.
Nivussärky
Tämäkin on minulla aina oire kuukautisista. Se on jatkunut edelleen, ei siis jatkuvana vaan toisinaan tuntuvina nipistelyinä.
Ummetus
Vatsani on ollut todella kovalla jo monta päivää - matkalta palatessa se oli hiukan sekaisin mutta kovettui heti ja suolen toiminta hidastui selkeästi. Tämä ilmeisesti on tarkoituksenmukaista, jotta mahdollisimman paljon ravintoaineita ehtisi imeytyä elimistöön. Kuukautisten aikaan minulla ainakin vatsa on päinvastoin ihan kuralla ja hallitsematon, joten tämä oli ero entiseen.
Rintojen sivujen arkuus
Oikean rinnan sivu oli hieman arka niihin aikoihin kun tein testin. Myös tällainen oire minulla on ollut myös pari kertaa aiemmin, merkkinä vain kuukautisten alkamisesta. Nyt näiden kolmen päivän aikana molempien rintojen sivut ovat alkaneet aristaa todella paljon.
Finnit
Leukaan nousee pari itsepintaista finniä, jotka eivät tahdo lähteä millään ja kipeytyvät. Finnit liittyvät minulla aina kuukautisiin, joten ei mitään uutta.
Vatsan nippailu ja turvotus
Vatsa alkoi turvota juuri ennen testiä, kuten yleensäkin ennen menkkoja. Töissä jouduin avaamaan välillä vetoketjua juuri ostetuista housuista, ja vatsa näytti siltä kuin olisin jo pitkälläkin. Vatsaa myös nipistelee niin, että välillä en voi nukkua vatsallani. Kohtu se siellä ilmeisesti kasvaa. :)
Ruokahalu
Nälkä tulee ja usein. Mutta kuukautisiin verrattuna erona on se, ettei makeaa varsinaisesti tee mieli. Se ei tarkoita etteikö herkkuja voisi syödä, sillä ei nimittäin ole mitään väliä ainakaan vielä mitä syö, kunhan syö. Kaikki menee kyllä alas, ja pian taas vatsa kurnii. Painoni on kuitenkin laskenut siitä kun palasimme lomalta.
Mielialanvaihtelut
Näiden perusteella tiuskaisin miehelleni loppulomasta, että taas on menkat tulossa. Nämä sijoittuvat kiinnittymiseen ja sen jälkeiseen aikaan. Itkin yhtenä päivänä vuolaan hysteerisesti kun en löytänyt kaupasta kivoja vaatteita ja olin niin ruma. Traagista! Menetin myös hermoni useasti typeriin ihmisiin, odotteluun tai ihan mihin tahansa, kun mieheni seisoi viilipyttynä vieressä. Yhtäkkiä roolit olivat vaihtuneet. Hän on aina se, jolta päreet palavat jo pienestä ja minä lehmänhermoisena yritän parhaani mukaan häntä rauhoitella.
Pahoinvointi
Varsinaista pahoinvointia ei ole vielä ollut, mutta useampana iltana on tullut hiukan kummallinen, kevyesti etova olo.
Nyt kun olen kipeänä on tietysti vaikea erottaa kaikkia flunssaoireita raskauden aiheuttamista. Päivittelen oireiden suuntaa taas myöhemmin, jos raskaus tästä onnellisesti jatkuu. Kokemuksesta kun tiedän, että tämä on yksi kiinnostavimmista aiheista jokaiselle vauvakuumeilijalle, joka koittaa vertailla omia oireitaan plussanneiden kertomuksiin. :)
Määrittämätön akuutti ylähengitystieinfektio
Eilen illalla palelu meni aivan mahdottomaksi, lämmöt olivat koholla. Yöllä heräsin hillittömään hikoiluun. Pari päivää kestänyt kurkkukipu oli aamulla levinnyt myös suuhun ja kitalakeen ja jokainen sana ja nielaisu teki kipeää.
Kun kipu kuumaa mustaherukkamehua juodessani hiukan hellitti, ajattelin lähteväni kuitenkin töihin. Vasta työmatkalla tulin toisiin ajatuksiin ja soitin ajan lääkäriin. Olen vihdoin kahden ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskaana, miksi ottaisin mitään turhia riskejä? Lisäksi minulla on tuo synnynnäinen perussairaus, joka tuo lisäriskin mihin tahansa sairauteen kuten myös raskauteenkin.
Lääkärikään ei pitänyt tulemistani ylireagointina kun kerroin syyni. Vaikka tilanne näyttikin virusperäiseltä, hän varasi varmuuden vuoksi vielä verikokeet ja nieluviljelyn. Verenkuva oli onneksi normaali eikä merkkejä tulehduksesta, nieluviljelyn tulos varmistuu vasta huomenna tai maanantaina. Esimieheni oli (varmastikin perussairauteni vuoksi) heti sitä mieltä, että olen ainakin tämän päivän ja huomisen sairaslomalla.
Hain vielä apteekista apua siihen, mitä voisin ottaa nielukivun helpotukseksi; tutut Strepsils ja Finrexin kun ovat raskaana olevalle kieltolistalla. Bafucin sen sijaan on turvallista ja sen lisäksi farmaseutti neuvoi ostamaan CuraMed-kurkkutabletteja. Bussissa sitten huomasin viimeksimainitun paketissa tekstin: ei suositella raskaana oleville... Netistä selvitin syynä olevan sen, että tuote on yrttipohjainen (yrttiteetähän muun muassa pitäisi välttää raskaana). Jää siis miehen käytettäväksi.
Kotona oli ihana käpertyä takaisin iltavuorossa olevan miehen viereen sänkyyn ja nukuinkin useamman tunnin putkeen. Siitä huolimatta olo oli huonompi herätessäni. Mies oli ihanan huolehtivainen ja tilasi ennen lähtöään appiukon tuomaan lisää mehua, sillä minä en saa nyt liikkua mihinkään. Hän oli niin harmissaan koska uskoi tartuttaneensa minut flunssailtuaan nyt useamman päivän. Varmistelumielessä tekemäni Clearbluen digitaalinen testi "raskaana 2-3" onneksi sai vielä hänellekin hymyn huulille. :)
Nyt olen kitannut mehua, vettä sekä kaapista löytämääni Lämmin kuppi -kantarellikeittoa oikein urakalla. Tuijottanut tv:tä ja selannut omia vauvakuviani. Ja pelännyt. Miksi pitikään sairastua juuri näin raskauden alussa, kun olen jo muutenkin huolissani siitä onko kaikki kunnossa? Isäni kertoi juuri eilen, miten äitini sai aikanaan keskenmenon kovan flunssakauden tuloksena. Yritän kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, että äiti ei ollut tiennyt vielä raskaudestaan, ja oli joutunut lääkitsemään itseään aika vahvasti. Minä en ole uskaltanut ottaa edes parasetamolia, vaikka jalkalihaksia särkee kaikkialta. Mutta nyt on edessä kaksi sairaspäivää ja viikonloppu, joten enköhän saa tämän taudin selätettyä levolla ja nesteytyksellä. Sen jälkeen, jos hyvin käy, ollaan jo viikolla kuusi...
Kun kipu kuumaa mustaherukkamehua juodessani hiukan hellitti, ajattelin lähteväni kuitenkin töihin. Vasta työmatkalla tulin toisiin ajatuksiin ja soitin ajan lääkäriin. Olen vihdoin kahden ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskaana, miksi ottaisin mitään turhia riskejä? Lisäksi minulla on tuo synnynnäinen perussairaus, joka tuo lisäriskin mihin tahansa sairauteen kuten myös raskauteenkin.
Lääkärikään ei pitänyt tulemistani ylireagointina kun kerroin syyni. Vaikka tilanne näyttikin virusperäiseltä, hän varasi varmuuden vuoksi vielä verikokeet ja nieluviljelyn. Verenkuva oli onneksi normaali eikä merkkejä tulehduksesta, nieluviljelyn tulos varmistuu vasta huomenna tai maanantaina. Esimieheni oli (varmastikin perussairauteni vuoksi) heti sitä mieltä, että olen ainakin tämän päivän ja huomisen sairaslomalla.
Hain vielä apteekista apua siihen, mitä voisin ottaa nielukivun helpotukseksi; tutut Strepsils ja Finrexin kun ovat raskaana olevalle kieltolistalla. Bafucin sen sijaan on turvallista ja sen lisäksi farmaseutti neuvoi ostamaan CuraMed-kurkkutabletteja. Bussissa sitten huomasin viimeksimainitun paketissa tekstin: ei suositella raskaana oleville... Netistä selvitin syynä olevan sen, että tuote on yrttipohjainen (yrttiteetähän muun muassa pitäisi välttää raskaana). Jää siis miehen käytettäväksi.
Kotona oli ihana käpertyä takaisin iltavuorossa olevan miehen viereen sänkyyn ja nukuinkin useamman tunnin putkeen. Siitä huolimatta olo oli huonompi herätessäni. Mies oli ihanan huolehtivainen ja tilasi ennen lähtöään appiukon tuomaan lisää mehua, sillä minä en saa nyt liikkua mihinkään. Hän oli niin harmissaan koska uskoi tartuttaneensa minut flunssailtuaan nyt useamman päivän. Varmistelumielessä tekemäni Clearbluen digitaalinen testi "raskaana 2-3" onneksi sai vielä hänellekin hymyn huulille. :)
Nyt olen kitannut mehua, vettä sekä kaapista löytämääni Lämmin kuppi -kantarellikeittoa oikein urakalla. Tuijottanut tv:tä ja selannut omia vauvakuviani. Ja pelännyt. Miksi pitikään sairastua juuri näin raskauden alussa, kun olen jo muutenkin huolissani siitä onko kaikki kunnossa? Isäni kertoi juuri eilen, miten äitini sai aikanaan keskenmenon kovan flunssakauden tuloksena. Yritän kuitenkin rauhoittaa itseäni sillä, että äiti ei ollut tiennyt vielä raskaudestaan, ja oli joutunut lääkitsemään itseään aika vahvasti. Minä en ole uskaltanut ottaa edes parasetamolia, vaikka jalkalihaksia särkee kaikkialta. Mutta nyt on edessä kaksi sairaspäivää ja viikonloppu, joten enköhän saa tämän taudin selätettyä levolla ja nesteytyksellä. Sen jälkeen, jos hyvin käy, ollaan jo viikolla kuusi...
tiistai 3. helmikuuta 2015
Uneton
Tämän vuoksi heräsin viime yönä kahdelta, enkä saanut enää unta. Voiko se olla totta? Näettekö saman kuin minäkin?
Kiskoin myös miehen sängystä tarkistamaan lukiko laatikossa raskaus eikä ovulaatio ja tulkitsemaan tuloksen ohjeiden mukaan. Hänen mukaansa olemme raskaana. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti. En voi käsittää tätä, enkä varmaan nuku enää ikinä.
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Aallonharjalta pohjalle
Olipahan viisiminuuttinen Facebookissa.
Ensimmäisenä uutisena saan iloita, että viisi vuotta lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni on vihdoin pakertanut kauniin vauvan maailmaan. Voi miten onnellinen olenkaan heidän puolestaan! Tätä uutista oli odotettu. Vihdoin ystäväni uskaltaa todeta, ettei kyse ollut unesta, vaan heilläkin tosiaan on ikioma vauva. Tällaiset uutiset tuovat hymyn huulille ja antavat aina toivoa meille muillekin. Ihailen punertavan vastasyntyneen kuvaa ja naputtelen sydämelliset onnittelut koko perheelle.
Seuraavana uutisena näkyykin, että hyvän nuoruudenkaverini pienokainen on tänään saanut nimen. Pikku poikanen vetää kuvissa unia tyytyväisenä, vaikka ympärillä on isot juhlat. Tästä tykkään.
Ei mene kuin hetki, kun saan yksityisviestin todella tärkeältä ystävältä, joka varmistaa olemmeko palanneet kotiin. Asumme eri kaupungeissa ja hän kyseli ennen lomaa milloin ehtisimme nähdä. Arvelin siitä hänellä olevan jotain kerrottavaa - ehkä hän olisi jo raskaana? Käy ilmi, että olen ollut oikeassa. Mutta ikävä kyllä en pääse enää onnittelemaan häntä, sillä raskaus on mennyt juuri kesken. Hän on valvonut yön sairaalassa ja ollut kaksi kertaa kaavittavana. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntuu. En voi kuin lähettää halauksia ja paljon voimia. Olo on surullinen, voimaton ja toivoton. Tämä on niin väärin.
Niinhän se on - maailma antaa ja ottaa. Ja kun joku toinen on onnensa aallonharjalla, toinen jossain toisaalla painuu juuri syvimpiin vesiin. Täytyy vain toivoa, että seuraava aalto nostaa taas ylös.
Ensimmäisenä uutisena saan iloita, että viisi vuotta lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni on vihdoin pakertanut kauniin vauvan maailmaan. Voi miten onnellinen olenkaan heidän puolestaan! Tätä uutista oli odotettu. Vihdoin ystäväni uskaltaa todeta, ettei kyse ollut unesta, vaan heilläkin tosiaan on ikioma vauva. Tällaiset uutiset tuovat hymyn huulille ja antavat aina toivoa meille muillekin. Ihailen punertavan vastasyntyneen kuvaa ja naputtelen sydämelliset onnittelut koko perheelle.
Seuraavana uutisena näkyykin, että hyvän nuoruudenkaverini pienokainen on tänään saanut nimen. Pikku poikanen vetää kuvissa unia tyytyväisenä, vaikka ympärillä on isot juhlat. Tästä tykkään.
Ei mene kuin hetki, kun saan yksityisviestin todella tärkeältä ystävältä, joka varmistaa olemmeko palanneet kotiin. Asumme eri kaupungeissa ja hän kyseli ennen lomaa milloin ehtisimme nähdä. Arvelin siitä hänellä olevan jotain kerrottavaa - ehkä hän olisi jo raskaana? Käy ilmi, että olen ollut oikeassa. Mutta ikävä kyllä en pääse enää onnittelemaan häntä, sillä raskaus on mennyt juuri kesken. Hän on valvonut yön sairaalassa ja ollut kaksi kertaa kaavittavana. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntuu. En voi kuin lähettää halauksia ja paljon voimia. Olo on surullinen, voimaton ja toivoton. Tämä on niin väärin.
Niinhän se on - maailma antaa ja ottaa. Ja kun joku toinen on onnensa aallonharjalla, toinen jossain toisaalla painuu juuri syvimpiin vesiin. Täytyy vain toivoa, että seuraava aalto nostaa taas ylös.
lauantai 31. tammikuuta 2015
Don't worry - be happy
Noniin, honeymoon on ohi. Kotimaan talveen palattu ja maanantaina koittaa taas arki työn merkeissä. Meillä oli kyllä aivan ihana loma, paras ikinä! Rentoa yhdessäoloa, minimaalisesti riitoja, ei mitään suorittamista, vaan puhdasta lomailua. Unohdimme kaikki "tämä täytyy tehdä/nähdä/maistaa kun näin pitkällä on" ja vain nautimme. Auringosta, rannoista, uusista paikoista, ruoasta, toisistamme ja vain olemisesta. Mutta täytyy sanoa, että kahden viikon letkeän lorvailun jälkeen omaan kotiin oli myös mukava palata. Oman puoliskon kanssa.
Ovulaatio tapahtui alkumatkasta, mutta yritin olla ajattelematta sitä sen enempää ja antamatta sen vaikuttaa aikatauluumme. Niinpä en edes muista, mihin päivään se osui, enkä siis tiedä tarkalleen milloin uuden kierron pitäisi alkaa. Usean tunnin aikaerokin sekoitti päivien tajun hienosti. Niihin aikoihin näin niin todentuntuisen unen, että herättyäni kylmäsi. Tein unessa raskaustestin kuten niin monesti ennenkin, mutta tällä kertaa se oli positiivinen. Oli aivan uskomatonta kertoa asiasta miehelleni, ja olimme aivan sekaisin onnesta. Se tuntui juuri niin hyvältä kuin olin aina kuvitellutkin, kunnes tajusin sen olleen unta.
Joka tapauksessa, pian taitavat kuukautiset taas alkaa, ikävä kyllä. Matkalla tuli syötyä ja juotua ihan mitä milloinkin teki mieli, joten nyt on vielä joulunkin retkahteluja vaikeampi palata terveelliseen ruotuun. Täytyy kuitenkin yrittää. Ylimääräisiä kiloja en jostain syystä kuitenkaan tullut yhtään kerättyä kaikesta syöpöttelystä huolimatta. Ehkä liikuimme tarpeeksi päivittäin, kun teki mieli olla ulkona ja nähdä uusia kulmia.
Nyt kun edessä on kaiken tämän rentoilun ja lomailun jälkeen jo helmikuu, tuntuu että tämän lopputalven ja alkukevään jaksaa ihan hyvin. Toivottavasti myös D-vitamiinia on nyt tankattu tarpeeksi varastoon seuraaville kuukausille! Yritän pitää tämän rennon fiiliksen ja auringon mielessä niin töissä kuin tässä lapsettomuusasiassakin. Ehkä kevätaurinko vaikka tällä kertaa tekeekin meille iloisen yllätyksen?
maanantai 12. tammikuuta 2015
Hiljaisuutta ja hoppua ennen lomaa
Tammikuu on alkanut hiljaisuudella blogin puolella osin siksi ettei ole mitään kerrottavaa. Sama annos Letrozolea on nautittu kuin viimeksikin. Yritetty parantaa taas ruokailutottumuksia joulun jäljiltä ja muistaa greipit ja risiiniöljyt. Tulos on ollut vaihtelevaa, ihan ok muttei niin hyvä kuin edellisessä kierrossa. Jotenkin en löydä taas samaa draivia. Vaikka tunnen ovulaation olevan tuloillaan, uskon ettei se tule ihan yhtä pian kuin viime kerralla.
Lisäksi nyt on pitänyt kiirettä, jotta kaiken juhlinnan jälkeen saisi työt tehtyä ja hommat hoidettua eri osa-alueilla sekä vielä jossain rakosessa pakattua. Tuntuu aivan epätodelliselta, mutta muutaman päivän päästä koittaa vihdoin häämatkamme. Lomailemme kaksi ja puoli viikkoa ja irrottaudumme kaikesta tästä. Olemme vain toisiamme varten ja teemme juuri sitä, mitä huvittaa. Kuulen jo Atlantin ja Karibianmeren aaltojen kohinan, mutta vielä on jaksettava kaksi pitkää työpäivää. Sitten minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa muu kuin itsekäs nauttiminen!
Jos ovulaatioplussa tulisi samana päivänä kuin viimeksi, ehtisimme inseminaatioon lähtöä edeltävänä päivänä. Toivoisin niin, sillä silloin pääsisin varmasti rentoutumaan operaation jälkeen. Kuten sanottu, luulen kierron tällä kertaa kuitenkin venyvän viimeisestä. Mikä sen upeampaa toki kuin saada lapsi aluilleen häämatkallaan palmujen katveessa. Jotenkin vain minussa ei ole enää tarpeeksi toiveikkuutta, jotta jaksaisin uskoa sellaiseen ihmeeseen. Toivon kuitenkin tämän huoahdustauon antavan meille iloa ja voimaa jatkaa eteenpäin.
Lisäksi nyt on pitänyt kiirettä, jotta kaiken juhlinnan jälkeen saisi työt tehtyä ja hommat hoidettua eri osa-alueilla sekä vielä jossain rakosessa pakattua. Tuntuu aivan epätodelliselta, mutta muutaman päivän päästä koittaa vihdoin häämatkamme. Lomailemme kaksi ja puoli viikkoa ja irrottaudumme kaikesta tästä. Olemme vain toisiamme varten ja teemme juuri sitä, mitä huvittaa. Kuulen jo Atlantin ja Karibianmeren aaltojen kohinan, mutta vielä on jaksettava kaksi pitkää työpäivää. Sitten minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa muu kuin itsekäs nauttiminen!
Jos ovulaatioplussa tulisi samana päivänä kuin viimeksi, ehtisimme inseminaatioon lähtöä edeltävänä päivänä. Toivoisin niin, sillä silloin pääsisin varmasti rentoutumaan operaation jälkeen. Kuten sanottu, luulen kierron tällä kertaa kuitenkin venyvän viimeisestä. Mikä sen upeampaa toki kuin saada lapsi aluilleen häämatkallaan palmujen katveessa. Jotenkin vain minussa ei ole enää tarpeeksi toiveikkuutta, jotta jaksaisin uskoa sellaiseen ihmeeseen. Toivon kuitenkin tämän huoahdustauon antavan meille iloa ja voimaa jatkaa eteenpäin.
tiistai 30. joulukuuta 2014
Kp 1 ja vuodenvaihteen tilitys
Niinhän ne kuukautiset sitten alkoivat, uuden vuoden kunniaksi. Jostain syystä munasolu oli ilmeisesti antanut odottaa irtoamistaan hieman pidempään. Ei, tänä vuonna(kaan) en siis tullut raskaaksi. Vituttaa, itkettää, kyllästyttää. Sainko mitään muuta aikaiseksi tänä vuonna?
Menimme naimisiin, siinä toki vuoden suurin tapaus meille. Olemme nyt virallisesti kiinni toisissamme, oli hienot juhlat, rahat on nyt loppu ja minulla uusi sukunimi. Rouvana on mukavaa olla, mutta se lisää myös kyselyitä vatsan seudusta. Meidän välisen suhteemme kannalta avioliitto on tehnyt hyvää ja olemme yrittäneet panostaa yhteiseen tekemiseen. Esimerkiksi pihan yltiöpäiseen myllertämiseen hiki otsalla, kesälomamme riemuja...
Keväällä huomasin toipuneeni aika lailla työväsymyksestä. Löysin konkreettisia keinoja jaksaa kuten etätyö. Ikävä kyllä huomaan nyt tilanteen muuttuneen niin, että motivaationi on lopahtanut. En jaksaisi enää välittää. Toivottavasti tämä johtuu vain pimeydestä ja helpottuu taas valon lisääntyessä. Tosin tänä syksynä olen joutunut matkustamaan töiden vuoksi enemmän kuin koskaan, joka on nakertanut juuri saavuttamaani tasapainoa.
Omaan hyvinvointiini olen pyrkinyt panostamaan enemmän kuin ennen. Ainakin väliaikaisesti olen todella pystynyt jättämään turhat hiilarit pois edes liiemmin kaipaamatta niitä. Joulu oli poikkeus, joten nähtäväksi jää, miten vaikea retkahduksesta on nousta. Ryhdyin myös kasvissyöjäksi syksyn myötä. Alkuvuoden liikunta tähtäsi hampaat irvessä hoikkaan hääkroppaan, mutta nyt olen ollut hellempi itseäni kohtaan.
Lapsettomuuden osalta olemme tehneet paluun hedelmöityshoitoihin ja kokeneet nyt ensimmäisen inseminaation. Toisaalta painotan enenevässä määrin luonnonmukaisempaa hedelmällisyyden hoitoa. Etsin hoitojen tueksi vitamiineja, superruokia, sekä rentoutumiskeinoja kuten uutta tuttavuutta vyöhyketerapiaa. Olemme toki saaneet myös vierailla perhe-elämässä rakkaiden ystäviemme meille suoman ja kasvavan kummilapsijengimme kautta, josta olemme kovin, kovin kiitollisia.
Kaiken kaikkiaan vuoteni on ollut ihan mukava, mutta olisin valmis elämänmuutokselle. Jos lapsi ei ota tullakseen, täytyy keksiä jotain muuta, jotta meno tuntuisi mielekkäältä näiden kuukausittaisten pettymysten keskelläkin.
Entistä parempaa, oikein vauvarikasta ja plussan puolella olevaa vuotta 2015 kaikille meille omaa pikkuista niin kovasti toivoville! <3
Negatiivinen
Tietysti. Mitäs muutakaan. Mutta mitä sitten tapahtui sille kauniille johtofollikkelille joka irtosi yli kaksi viikkoa sitten?
maanantai 29. joulukuuta 2014
Väärinlaskua ja väärinkäyttöä
Laskin väärin, kuukautisten olisi pitänyt alkaa viime yönä. Mutta ne eivät alkaneet. Kotona ei ollut raskaustestejä koska olin tyhmänä käyttänyt viimeisen pari päivää sitten. Miksi aina pitää kiirehtiä? Voisinko olla raskaana? Näkyisikö se jos tekisin testin päivällä? En haluaisi antaa toivon kasvaa ja taas pettyä, tipahtaa korkealta. Mutta hengitys on pinnallista, jännitän joka solullani: voisiko se kuitenkin olla totta?
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Nytkö?
Laskujeni mukaan kuukautisten olisi pitänyt alkaa viimeistään viime yönä. Eivät alkaneet. Tein tosin jo eilisaamuna raskaustestin, tottakai. Negatiivisen. Tuntuu siltä kuin menkkojen alkaessa: alaselkää särkee, väsyttää, iho kukkii. Alavatsalla jännityksen tunne. Luultavasti siis vuoto alkaa työpäivän aikana. Silti elättelen taas haavekuvia kahdesta viivasta ja siitä että saisinkin antaa isälleni syntymäpäiväkortin jossa lukee vaari. Miksi tämä on aina yhtä raastavaa? Miksen voi oppia aiemmista kierroista? Miksi uudelleen ja uudelleen annan itselleni luvan uskoa johonkin joka ei voi olla totta? Paluu arkeen ja todellisuuteen odottaa. Silti mietin miten saisin pidäteltyä vielä vuotoa sisälläni. Itseäkin jo naurattaa, tekisikö se sitten minusta yllättäen raskaan?
tiistai 23. joulukuuta 2014
Jälleen yksi joulu
Jälleen yksi joulu, kun meitä on vain kaksi. Kolmas joulu, kun toteamme taas, että ehkä jo ensi jouluna. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan meillä on pieni käärö, jolle isovanhemmat kilvan ostavat potkupukuja. Tai ehkä ensi jouluna minulla on edes valtava vatsa, johon voin laittaa rusetin ympärille kuin lahjapakettiin. Ehkä, tai sitten ei.
Olemme saaneet tänä jouluna kolme korttia, joissa viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet vauvat on puettu tontuiksi. Yhden syysvauvan jalanjälki koristi neljättä joulukorttia. Paria vauvaa odotellaan syntyviksi ihan näinä hetkinä. Joulun ihmeitä.
Kaikki kummilapsemme ovat käyneet tervehtimässä vielä näin joulun alla. Vähän isommat odottavat niin jännittyneinä joulupukkia, etteivät enää osaa kuin kiemurrella. Pienemmät taas eivät vielä edes tiedä mistä on kyse, mutta ehkä he saavat maistaa pian elämänsä ensimmäisen kerran riisipuuroa.
Vuoden viimeisessä vyöhyketerapiassani taustalla soi Suvi Teräsniskan joululevy. En voinut pidätellä kyyneleitäni kuullessani kappaleen Taivas sylissäni:
Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni
Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saan.
Kaikesta tästä sisälläni vellovasta haikeudesta huolimatta haluan toivottaa kaikille kaltaisilleni oikein rauhallista ja sydämellistä joulua! Ehkä meidän vuoromme on jo ensi jouluna. Ehkä silloin mekin kannamme helmassamme palaa taivaasta.
Olemme saaneet tänä jouluna kolme korttia, joissa viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet vauvat on puettu tontuiksi. Yhden syysvauvan jalanjälki koristi neljättä joulukorttia. Paria vauvaa odotellaan syntyviksi ihan näinä hetkinä. Joulun ihmeitä.
Kaikki kummilapsemme ovat käyneet tervehtimässä vielä näin joulun alla. Vähän isommat odottavat niin jännittyneinä joulupukkia, etteivät enää osaa kuin kiemurrella. Pienemmät taas eivät vielä edes tiedä mistä on kyse, mutta ehkä he saavat maistaa pian elämänsä ensimmäisen kerran riisipuuroa.
Vuoden viimeisessä vyöhyketerapiassani taustalla soi Suvi Teräsniskan joululevy. En voinut pidätellä kyyneleitäni kuullessani kappaleen Taivas sylissäni:
Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni
Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saan.
Kaikesta tästä sisälläni vellovasta haikeudesta huolimatta haluan toivottaa kaikille kaltaisilleni oikein rauhallista ja sydämellistä joulua! Ehkä meidän vuoromme on jo ensi jouluna. Ehkä silloin mekin kannamme helmassamme palaa taivaasta.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Piinailu on alkanut
Pari päivää inssistä ja jo olen sitä mieltä, ettemme ole onnistuneet tälläkään kertaa. Ehkä se oli se suuri riita päivää ennen, jonka vuoksi kehoni oli ylikierroksilla eikä vastaanottavainen raskauteen. Inseminaation jälkeisenä päivänä jouduin viisaudenhampaan poistoleikkaukseen, ja se viimeistään esti raskautumisen. Elimistö on toimenpiteestä ja kivusta stressissä eikä varmasti ajattele hedelmöittymistä. Lisäksi jouduin eilen ottamaan yhden Buranan kipuun, kun muuta särkylääkettä ei ollut kädenulottuvilla. Menetetty tapaus, selkeästi. Lisäksi en tunne mitään erikoista. Edes rinnat eivät kipeytyneet, vaikka niin käy aina ovulaation aikaan. Ehkä jännitin niin että koko ovulaatio jäi välistä? Onneksi kohta on joulu ja saan hetkeksi muuta ajateltavaa. Lahjatkin on vielä hankkimatta, paitsi kummilapsien paketit, joita olen innolla ja hyvissä ajoin hankkinut valmiiksi. Tule joulu kultainen.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Inseminaatio nro 1
Iik, tänään oli ensimmäinen inseminaatiomme!
Mies lähti aamulla päättäväisesti paikan päälle Naistenklinikalle antamaan näytettä. Kuulemma ajatteli, että pitää sellainenkin tilanne joskus kokea. Eipä tiennyt mitä oli luvassa, sillä kesken kaiken pärähtivät palohälyttimet soimaan! Hän oli sitten jatkanut rauhassa hommansa loppuun ja tuli viileästi vessasta juuri, kun muut palasivat hälytyksen päätyttyä pihalta. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Itse jännitin koko päivän töissä ja yritin kuumeisesti keksiä miten selittäisin aikaisen lähtöni. Bussi oli tietysti myöhässä ja kiiruhdin odotustilaan uskaltamatta käydä vessassa. Sittenpä sainkin odotella puoli tuntia jalat ristissä, kun aikataulu oli myöhässä...
Vastaanotto oli taas lämmin, ja juuri irtoamaisillaan ollut follikkeli 20-millinen. Sain vielä vahvistaa, että näyteputkilossa tosiaan oli oikean miehen tiedot. Hyvältä näyttäneen ultran jälkeen ryhdyttiin itse asiaan. Katetri vihlaisi vain hieman perille mennessään, ja sitten odoteltiin minuutin verran kun siemenneste ruiskutettiin hiljalleen kohtuonteloon. En voinut kuin hymyillä ajatellessani, että tässä ehkä tehdään meidän lastamme.
Toimenpiteen jälkeen oli jotenkin niin onnellinen olo. En tosin osaa suhtautua siihen, että inseminaation jälkeen voisi muka jatkaa ihan normaalisti toimiaan. Minulle on juuri tehty keinosiemennys! Eikö nyt pitäisi käydä selälleen pariksi tunniksi, nostaa jalat kattoon ja lausua loitsuja? Ikävä kyllä töitä oli vielä jäljellä, joten en kuitenkaan päässyt tätä toteuttamaan.
Kotona olemme miehen kanssa ihan sekaisin. Kuvittelemme jo kohdussani asuvan vauvan, ja varomme äkkinäisiä liikkeitä. Nyt olen tosin huolissani, sillä tuntuu kuin kaikki valuisi pikku hiljaa sisältäni pois. Osittain voi kyse olla pesunesteestä, mutta varmaan myös siemenneste ainakin osittain valuu pois, kuten yhdynnänkin jälkeen. Vaan kumpa nyt joku supersiittiö olisi löytänyt tiensä perille ja tämä päivä jäisi historiaan sinä päivänä, kun hänet, lapsemme, ruiskutettiin alulle.
Kahden ja puolen vuoden luomuyritysten jälkeen olo on aivan toisenlainen. Ikään kuin olisimme pidemmällä kuin koskaan ennen. Vaikka tiedämme, että todennäköisyytemme onnistua on vain vaivaisen kymmenen prosentin luokkaa. Miten ihmeessä kukaan jaksaa odottaa seuraavia kahta viikkoa?
Mies lähti aamulla päättäväisesti paikan päälle Naistenklinikalle antamaan näytettä. Kuulemma ajatteli, että pitää sellainenkin tilanne joskus kokea. Eipä tiennyt mitä oli luvassa, sillä kesken kaiken pärähtivät palohälyttimet soimaan! Hän oli sitten jatkanut rauhassa hommansa loppuun ja tuli viileästi vessasta juuri, kun muut palasivat hälytyksen päätyttyä pihalta. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Itse jännitin koko päivän töissä ja yritin kuumeisesti keksiä miten selittäisin aikaisen lähtöni. Bussi oli tietysti myöhässä ja kiiruhdin odotustilaan uskaltamatta käydä vessassa. Sittenpä sainkin odotella puoli tuntia jalat ristissä, kun aikataulu oli myöhässä...
Vastaanotto oli taas lämmin, ja juuri irtoamaisillaan ollut follikkeli 20-millinen. Sain vielä vahvistaa, että näyteputkilossa tosiaan oli oikean miehen tiedot. Hyvältä näyttäneen ultran jälkeen ryhdyttiin itse asiaan. Katetri vihlaisi vain hieman perille mennessään, ja sitten odoteltiin minuutin verran kun siemenneste ruiskutettiin hiljalleen kohtuonteloon. En voinut kuin hymyillä ajatellessani, että tässä ehkä tehdään meidän lastamme.
Toimenpiteen jälkeen oli jotenkin niin onnellinen olo. En tosin osaa suhtautua siihen, että inseminaation jälkeen voisi muka jatkaa ihan normaalisti toimiaan. Minulle on juuri tehty keinosiemennys! Eikö nyt pitäisi käydä selälleen pariksi tunniksi, nostaa jalat kattoon ja lausua loitsuja? Ikävä kyllä töitä oli vielä jäljellä, joten en kuitenkaan päässyt tätä toteuttamaan.
Kotona olemme miehen kanssa ihan sekaisin. Kuvittelemme jo kohdussani asuvan vauvan, ja varomme äkkinäisiä liikkeitä. Nyt olen tosin huolissani, sillä tuntuu kuin kaikki valuisi pikku hiljaa sisältäni pois. Osittain voi kyse olla pesunesteestä, mutta varmaan myös siemenneste ainakin osittain valuu pois, kuten yhdynnänkin jälkeen. Vaan kumpa nyt joku supersiittiö olisi löytänyt tiensä perille ja tämä päivä jäisi historiaan sinä päivänä, kun hänet, lapsemme, ruiskutettiin alulle.
Kahden ja puolen vuoden luomuyritysten jälkeen olo on aivan toisenlainen. Ikään kuin olisimme pidemmällä kuin koskaan ennen. Vaikka tiedämme, että todennäköisyytemme onnistua on vain vaivaisen kymmenen prosentin luokkaa. Miten ihmeessä kukaan jaksaa odottaa seuraavia kahta viikkoa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)